En ole varmaan koskaan ottanut niin vähän valokuvia kuin viime viikkoina. Naapurini 86v lähetti viestin ja kysyi voisinko viedä hänet lääkäriin kun hänen jalkansa ei toimi. Normaalisti hän ajaa joka päivä pyörällä pitkiäkin matkoja ja on alppivaellusryhmässä ja patikoi mielellään jopa 40km nuorempien ihmisten kanssa ja mitä enemmän nousua sitä parempi, mutta nyt jalat eivät tahtoneet toimia. Vein hänet lääkäriin (jonne hän ei normaalisti enää mene, koska siellä tyrkytettiin hänelle statiineja), mutta kun se oli lähin lääkäri, vein sinne. Eipä kestänyt montaa minuuttia kun lääkäri epäili aivohalvausta ja ehdotti, että veisin rouvan heti sairaalaan eikä tuhlattaisi aikaa ambulanssiin ja sinne sitten kovaa vauhtia ja stroke se oli. Lähes 8h kökötin siellä sairaalassa ennenkuin lääkärin kanssa sai puhua, siihen mennessä potilaan tytärkin oli ehtinyt paikalla. Pahalta näytti, mutta rouva on nyt parempaan päin, puhe on normaalia ja ensi viikolla alkaa 3-4 viikon kuntoutus, Luojan kiitos vai saako niin enää sanoa kun suvivirsi jo kiellettiin.
Tämä kuva on parin viikon vanha, veimme rouvalle punaisen pallon käsiharjoituksia varten ja hedelmäsalaattia ja olen istunut monena päivänä yli kaksi tuntia hänen vierellään, olemme häneb lastensa kanssa tehneet taulukon, johon vierailut merkitään, että emme mene samaan aikaan. Oli se aika shokki näin maallikolle kokea.
Tuttavien 20v poika löysi asunnon ja etsi huonekaluja ja astioita. Meiltä löytyi kellarista Opan hieno kattila ja Schulte-Uferin wokkipannu, molemmat otettu käytöstä sen jälkeen kun saimme induktiolieden, poika oli iloinen
Suomessakin ehdin piipahtaa ja otin yhteensä kuvaa
pakollinen Fazerin katkarapuleipä
kaikkien aikojen pahimmasta mokastani ei tullut otettua kuvaa:
olin tehnyt treffit Musiikkitalon konserttiin ja kun tulin sinne mielestäni hyvin ajoissa, ihmettelin, että ulkona ei ollut yhtään ihmistä ja sisällä näin, että vaatenaulakot oli täynnä -> konsertti oli jo alkanut. Olin laittanut kännykän laukkuuni ja katsonut aikaa rannekellosta, JOKA OLI TIETENKIN VIELÄ SAKSAN ajassa. Ensimmäinen kappale oli jo mennyt ja ihana tyyppi sai aplodien alkaessa salakuljetettua minut paikalleni, joka oli niin takana, että se oli mahdollista. Ystäväni ei meinannut uskoa silmiään, kun väliajan alkaessa istuinkin melkein vieressä. Hyvää palvelua Suomessa.
Oli tosi kiva olla yksin Suomessa, ei tarvinnut huomioida miestä ja tapasin ison määrän hyviä vanhoja ja uudempiakin ystäviä, todella hyvää terapiaa näiden kauhuviikkojen jälkeen.
Nyt huomaa, että on taas Saksassa kun mikään ei toimi. Tänne miljoonkaupunkiin ollaan laittamassa valokuitua, jota Suomen Lapissa on varmaan joka kunnassa. Kerran meiltä jo meni nettiyhteys tämän asian takia ja nyt on toinen kerta eikä ole muuta mahdollisuutta kuin jatkaa Vodafonen asiakkaana vielä kaksi vuotta ilman nopeaa yhteyttä, kun Telekom töppäili eikä saanut hoidettua siirtoa ajoissa. Tänään meillä ei ole kumpaakaan ja käytän ihanan naapurin wifiä, ehkä kolmen päivän päästä Vodafone toimii taas.
Että olen Saksassa huomasin jo heti Düsseldorfin lentokentän asemalla. Mitkään junat ei kulkeneet ja laiturilla seisoi satoja ihmisiä, ulkomaalaiset täysin tietämättömiä mistä kysymys. Aurinko porotti ja asteita oli +34C. Vieressäni seisova ruotsalaispoika meinasi pyörtyä ja kuolla janoon, kun hänellä oli vain 50€ seteli ja automaattiin tarvitsee lantteja. Piffasin hänelle vesipullon. Miten voi lentokentällä olla automaatteja, joihin tarvitsee kolikoita, eihän kenelläkään ulkomaalaisella ole saapuessaan maahan pikkurahaa. Willkommen in Deutschland!
