Perjantaipaikkaus

Perjantaimeemissä pitää täydentää lauseet.

Eilen illalla olin ystäväni Deen kanssa oopperassa katsomassa Don Carlos.*

Olisi kiva, jos ehtisin Suomeen vielä kerran tänä vuonna

Hauskinta perjantaissa on se, että on vielä koko viikonloppu edessä.

Kun katsoo tätä nykyajan nuorisoa, ihmettelee, minne ollaan menossa.

Minä sanon ,että mentäis Vietnamiin, hän sanoo ,että mentäis Intiaan.

Aina on löydetty yhteinen päämäärä ja meidän pitää jotenkin taas löytää se.

Viikonlopun ohjelma: Tänään lähden (jos ei sada) sauvakävelylle ja illalla katselen illalla telkkaa. Lauantaina meille tulee kolme illallisvierasta syömään lampaanviulua. Sunnuntaina lähdemme ehkä Bonniin katsomaan Bysantti-näyttelyä ja iltapäivällä on naapurissa kahvikekkerit, jossa kuulee uusimmat juorut lähiympäristöstä. Paras uutinen on se, että vastapäisen talon rouva on saanut/ottanut lähtöpassit ja täällä on nyt taas rauha maassa. Se ihminen oli todella epämiellyttävä, ei tervehtinyt koskaan, raivosi aina koirilleen ja alkoi joka sunnuntaiaamu puoli kahdeksalta imuroimaan terassiaan kovaäänisellä teollisuusimurilla.

* olipa harmi, ettei meidän eilisessä esityksessä ollut mukana Matti Salminen, joka on joissakin esityksissä mukana Filippon roolissa. Hänestä paikallislehtemme kirjoitti tänään tällaisen arvostelun:
Matti Salminen ei ole vain oopperatähti, vaan myös suuri muusikko ja taiteilija ja siksi hänen paluustaan Kölnin oopperaan tuli tapahtuma, jota kaikki odottivat: persoonan, äänen, ilmestyksen ja tulkinnan voitto. Matti Salmisen esitys Verdin Don Carlossa ei jättänyt mitään auki. Salmisella riittää pään kääntö, pieni käden nosto ja hänen upea bassonsa virtaa yhtä ihanasti kuin ennen, järkyttää, ihastuttaa, tekee kuulijan onnelliseksi.