Dienstag, 6. September 2011

Saako dementialle hymyillä?


Dementia on vakava asia, mutta emme voineet olla hymyilemättä, kun ystävämme D kertoi hoitokodissa olevasta yli 90v isästään. Pappa on lähes kuuro ja sokea ja makaa pääasiassa vuoteessaan eikä ole kuukausiin ollut hoitokodin ulkopuolella paitsi talon puistossa. D on jo pitkään hoitanut isänsä raha-asiat. Nyt isä oli lähes paniikissa sanonut, että hänen pitää välttämättä saada uusi henkilökortti, koska vanha on muka mennyt umpeen ja hän tarvitsee uuden, koska hänen täytyy lähteä välttämättä pankkiin hoitamaan raha-asioitaan. Pankissa hän ei ole käynyt enää moneen vuoteen ja henkilökortti on vielä voimassa, mutta kun hän ei näe lukea voimassaolopäivää, hän ei usko.  Henkilökorttiin tarvitaan tietysti valokuva ja pappa halusi siis kiireesti passikuvaan. Vävy on tunnetusti hyvä valokuvaaja ja sovittiin, että hän tuo seuraavalla kerralla kameran mukanaan ja ottaa passikuvan. Vävy toi sitten kameran ja alkoi muka ottamaan passikuvaa appiukosta, mutta stop, eihän kuvaa voi ottaa pyjama päällä eli pappa vaati saada kauluspaidan, krakan ja puvun takin päälleen. Hänet puettiin sitten fiiniksi ja vävy jatkoi kuvaamista sytyttelemällä salamaa monen monta kertaa, kun tiedetään, että pappa näkee jonkun verran salaman valoa ja uskoo sitten, että kuva todella otetaan. Milloinkas ne kuvat sitten saa kehitettynä? Tytär sanoi, että siihen menee nykyään kaksi viikkoa, toivossa, että asia unohtuu sinä aikana. Mihinkäs se isäpappa sitä rahaa tarvitsee? Kyllä hän sitä kiireesti tarvitsee, mutta kun hän ei nyt muista mihin. Liikuttavaa♥

Piirros on saksalaisen U.Steinin.

Kommentare:

  1. saa heille nauraa, jos nuorena on osannut nauraa, osaa vanhanakin ymmärtää huumorin päälle

    AntwortenLöschen
  2. Aioin kommentoida tuohon jotakin, mutta en muista enää mitä:)))

    AntwortenLöschen
  3. Ihanan huolehtivaiset jälkeläiset! Olisipa kaikilla sellaiset tai muuten hyvä turvaverkko.

    AntwortenLöschen
  4. Hannele: niin kai se on
    Clarissa: mutta miten ihmeessä muistit, että aioit kommentoida? Kaipa se osoittaa, että muisti toimii vielä.
    Helena: oli se aika show ollut, ei kai sellaistakaan jaksa muuten kuin välillä vaan nauramalla

    AntwortenLöschen
  5. Ihanan liikuttava tarina! Ja papalla on kiltit jälkeläiset:D Muuta en nyt muista tänne kommentoida...

    AntwortenLöschen
  6. Tarinaa lukiessa tulee väistämättä mieleen ajatus, että kunpa voisi välttyä tuoltakin taudilta.
    Dementikon läheisiltä vaaditaan pitkää pinnaa ja ymmärtämystä.
    Sinänsä hauska tarina!

    AntwortenLöschen
  7. Yaelian: minustakin liikuttava, omaisilta kyllä menee joskus pinna kireälle tai nyt on kyllä helpompaa, kun pappa ei enää osaa soittaa puhelimella. Ne ainaiset puhelut on rankkoja. Mun anoppikin soitti Allumiehelle tärkeään kokoukseen, että sen on pakko tulla heti, kun hänen huoneestaan meni portaat ovelle ja sen takana oli keskitysleiri.
    Marjatta: minäkin toivon, että pysyn yhtä hyväjärkisenä kuin 92v isäni oli.

    AntwortenLöschen
  8. Allu, minusta nauru tuo helpotusta niin moneen eli tällä paljastan olevani ns. mustan huumorin ystävä. Kun äitini painoi syöpöhoitojen aikana vain 35 kiloa, me revimme silloin tällöin nauruja tosi oudoista jutuista. Pelkoon käpertyminen ei olisi auttanut ketään. Asuin hänen luonaan joitakin viikkoja pahimpaan aikaan ja sitten sainkin vaihtovuorolaisen Kanadasta. Lumimies tuli minua hakemaan ja sai eräänä aamuna kokea anoppinsa kyvyn huumoriin hulluimman kautta. Sitä en julkisuuten voi laittaa. Joka kerta kun muistelemme sitä nyt kaikki yhdessä, nauramme vieläkin kuollaksemme. Huomaa sana 'kuollaksemme', jota monet pitävät aivan tabuna, kun on vakava sairaus kyseessä...

    Jos minusta tulee dementikko tai muu hulvaton, saa nauraa ja luvalla! Minä nauran mukana.

    Seuraan nyt likeltä ystäväni äidin nopeasti etenevää Alzheimerin tautia. Hoitokotiin lähtö tuli viime tipassa. Ilman naurua kyynelten läpi ystäväni olisi jo itse haudassa. Hän mm. jouluaattona oli etsimässä yöllä äitiään kovassa pakkasessa ja pimeässä...

    Tarinasi papalla on ymmärtävä perhe ympärillään.

    AntwortenLöschen
  9. Parasta olisi nauraa dementikkojen kanssa eikä heille ainakaan heidän nähtensä. Se maailma, jossa he elävät, on totta heille, ja kyllähän kuka tahansa loukkaantuu päin naamaa nauramisesta, kun ei tiedä mitään naurettavaa tehneensä. Jos demetikkoa onnistuu naurattamaan, onnellistuttaa kaikkia osapuolia. Lähipiirini kahdesta dementikosta toisen huumorintaju väheni samaan tahtiin verbaalisten kykyjen kanssa, jotka katosivat lopulta kokonaan. Toinen pulputti iloisesti omiaan loppuun asti (97 v). Oli siinä kaikilla pinna ajoittain piukalla ja läheisten luovuus lujilla. Nyt jälkeenpäin moni tiukka tilanne kyllä naurattaa, vaikka aikoinaan kiukutti tai säälitti itkuun asti. Omille läheisilleni olen sanonut, että jos alan dementoitua - mistä Luoja varjelkoon! - älköön kukaan missään tapauksessa alkako omaishoitajaksi!

    AntwortenLöschen
  10. Anjakar: vanhimman tyttökaverini äiti oli sellainen tyytyväinen dementikko. Tykkäsi, kun kävin häntä Suomen lomalla tervehtimässä, vaikka ei tiennyt, kuka olen. Kehui kovasti vanhainkotia, kun oli niin siistiä ja ruoka oli hyvää. Minä olen kanssa sanonut, että minut saa laittaa hoitokotiin, ei tarvi olla huono omatunto siitä.

    AntwortenLöschen
  11. Nauraa saa sopivasti, sillä muuten ei varmasti itkusta tule loppua.
    Hattua nostan niille, jotka jaksavat kotonaan pahasti dementonoituneita hoitaa.

    AntwortenLöschen
  12. Vihreätniityt: samoin nostan minäkin hattua, mulle riitti jo tuo suhtkoht järjissään oleva kipsitassu ja sen hoito kolmen viikon ajan

    AntwortenLöschen
  13. Voi papparassua, mutta onneksi perhe oli ymmärtäväinen. Pidemmän päälle ei varmasti enää naurata, mutta eihän sitä auta kuin puskea läpi...

    Hanin isoäiti eli 99vuotiaaksi ja oli pahasti dementoitunut viimeiset pari vuotta. Soitteli tyttärelleen (lähes 70-kymppinen) iltaisin ranskaan, että olisi jo kotiintuloaika.

    Myöskin oli ihan satavarma, että palvelukodissa hänet oli muutetty yön aikana kerrosta ylemmäksi: kaikki kalusteet ja tavarat oli samoilla paikoilla kuin 'aikaisemmassakin kodissa' mutta hyvästä hämäyksestä huolimatta hän kyllä kuulemma tiesi että nyt ollaan kerrosta ylempänä. Lopulta tyytyi sitten uuteen kerrokseen, kun sanottiin että ei kai se niin paljoa haittaa jos kerran kaikki on muuten kuitenkin ennallaan kotona ... ;)

    Koko ikänsä hän aina sanoi, että haluaa syntyä uudelleen lypsylehmänä; niillä on niin leppoisat oltavat laitumella ruohoa syöden ja löhöillen. Nykyään kun näemme oikein lempeän mutta tempperamenttisen näköisen lehmän, sanomme että siinä on varmaan 'mormor' ... :)

    AntwortenLöschen