Titicaca

Matka bussilla Cuscosta Titicaca-järvelle Altiplano-tasangon läpi kestää melkein päivän ja siellä tuli vastaan matkamme korkein kohta 4319m korkeudella.

Matkaoppaamme Jan organisoi meille piknikin ja tarjolla oli leipää, oliiveja, salamia, pähkinöitä ja juomana mehua, punkkua ja keltaista Inca kolaa, joka maistuu liuotetuille nallekarkeille. Leipää jäi jonkun verran ja se vietiin matkan varrella asuvalle perheelle, jotka paikallinen matkaopas tunsi ja jotka harvoin saavat tuoretta leipää (jos eivät itse paista).

Tasanko on välillä pitkäveteistä katseltavaa, mutta välillä tulee sitten oikein hienojakin juttuja. Tämän kuvan sai räpsittyä ystäväni N, joka istui sillä hetkellä bussin oikealla puolella. Klikatkaa se isommaksi, niin näette panoramakuvassa ison laamalauman.

Yövyimme Punon kaupungissa Libertador-hotellissa, joka ei ulkoa ole mitenkään erikoisen näköinen, mutta huoneista oli komeat näköalat. Hotellin rannasta pääsi suoraan moottorilaivaan ja sitten vaan järvelle.

Ensimmäinen pysähdyspaikka oli kelluva saariryhmä, jossa asuu urujen etninen ryhmä.  Jokaisella saarella on muutama kaislatalo. Saaren pohjan materiaali näkyy seuraavasta kuvasta:

Kaisloista rakennetut talot joudutaan rakentamaan joka vuosi uudelleen. Uru-naisilla oli hyvin värikkäät vaatteet ja heillä saattaa olla kymmeniä hameita päällekkäin. Nyt oli keskikesä ja veden lämpötila +12C eikä ilmakaan kovin kuumaksi tule eikä taloissa ole lämmitystä ja talvella saattaa olla kymmenenkin pakkasastetta. Urut nukkuvat myös aina samoissa vaatteissa ja osa vaatteista laitetaan myttyyn tyynyksi.

Isommat lapset olivat seuraavalla kaislasaarella koulussa, pikkutyttö oli niin vilkas, etten meinannut ehtiä ottaa kuvaa.

Urut syövät aivan kaikkea mitä eteen sattuu, mm. flamingoja.

Miehet olivat ilmeisesti kalassa tai linnustamassa ja naiset tienaavat rahaa kuljettamalla turisteja "Kon-Tikillaan".

Me jatkoimme sitten matkaa moottoriveneellämme Taquile-nimiselle saarelle, jonka korkein kohta on noin 4000 m. Emme kiivenneet niin ylös, mutta kyllä me aika lailla läähätettiin kiivetessämme ylös.

Kiipeilyn palkkioksi saimme paikallisessa "ravintolassa" kvinoakeittoa ja kokateetä. Kvinoaa Perussa saa kyllä vaikka missä muodossa, mm. jäätelönä.

Jälkiruoaksi Titicacan paikallinen ihana opas Benito esitteli meille alkuperäiskansalaisten vaatetusta. Pukeutumisesta tunnistaa esim. onko ihminen naimisissa. Tässä yhteydessä Benito kertoi myös vähän sikäläisten sänkyhommista. Naisillahan saattaa olla yli kymmenen hametta, jotka isäntä sitten heittää vain vaimon kasvoille ja suorittaa tehtävänsä. Vau tarkoittaa lasta/vauvaa (hih, tuleekohan siitä suomen vauva-sana?) ja elämä on  "papa, mama, tschakka, tschakka, vau vau vau".
Benito on muuten alunperin ollut matkalaukkujen kantajan hommissa ja sitten saanut joltain saksalaiselta turistilta walkmanin ja opetellut itse saksan ja italian kielen ja päässyt oppaan hommiin. Kielioppi ei aina mennyt oikein, mutta muuten häntä oli oikeastaan helpompi ymmärtää kuin joitakin kieliopillisesti parempaa saksaa monotonisesti puhuvia oppaita.

Matka takaisin alas olikin sitten helpompi kulkea.

Saarella ei ole autoja ja ihmiset joutuvat kantamaan kaiken laivalaiturilta ylös. Saranoitakaan ei ole kaupassa ja sitten otetaan avuksi sandaalin kumipohjat.

Tämä iloinen kaveri, joka ei ole varmaan vuoteen nähnyt pesuvettä, ajeli iloisena Bobby Carallaan eikä yhtään pelännyt jyrkkää alamäkeä, joka vietti järveen. Paikalla ei ollut edes ketään aikuista vahtimassa.

Titicaca oli yksi matkan kolmesta kohokohdasta ja juuri tänään mietin, mihin järjestykseen panisin Galapagoksen, Machu Picchun ja Titicaca-järven, taitavat olla kaikki ihan samaa luokkaa.♥