Maastricht ja autoilijan iloja

Eilen laitoimme pyörät auton perään ja suuntasimme moottoritielle kohti Maastrichtia.

Organisoimme kaveriporukalle loppukuuksi kolmen päivän retken Maastrichtiin, jota müncheniläiset, hampurilaiset ja freiburgilaiset ystävät eivät tunne lainkaan kun se taas on länsisaksalaisille tutumpi paikka. Meiltähän menee sinne ajaessa vain tunti eli se on lähempänä kuin esim. Frankfurt. Otimme pyörät mukaan, kun niin pystyimme liikkumaan kaupungilla nopeammin ja voimme ajaa hujauksessa mm. sen kolmen tunnin kävelyreitin, jonka olemme suunnitelleet kävellä porukan kanssa.

Hollannissahan jokainen pyöräilee, pyöriä tulee joka suunnalta ja niitä pitää varoa enemmän kuin autoja. Kiinnittyykö teidän huomio mihinkään "erikoisuuteen" tätä alempaa kuvaa katsoessa?

Ajelimme kauniita katuja

ja katselimme kivoja taloja. Tässä asuu varmaan sympaattisia ihmisiä, kun siinä on kaunis köynnösruusu ja EU:n lippu.

Kauniita puistojankin tuli vastaan ja siellä oli kiva levähtää varjossa.

Ravintoloita ja kahviloita löytyy vaikka millä mitalla. Tähän poikkesimme kahville ja saimme taivaallista kirsikkakakkua, en muista niin hyvää koskaan syöneeni.

Ravintolakin piti löytyä meidän kymmenen hengen porukalle ja sitä mietittiin pitkään. Koska me syömme sekä torstaina että perjantaina hollantilaista/eurooppalaista ruokaa, päätimme, että kokeilemme jotain aasialaista. Siihen tarkoitukseen löytyi Umami ja se olikin aikamoinen positiivinen yllätys. Söimme lounaan hintaan 15,50€ ja siihen kuului kaksi eturuokaa ja kaksi pääruokaa enkä pitänyt hintaa kalliina ja maku ja optiikka olivat täydelliset.

Tarjolla oli tonnikalatartaria, katkarapumangosalaattia, ankanrintaa, makrillicevicheä, vietnamilaista kanaa, ruijanpallasta, tryffelipaksoita, kaikki hyvin maustettuja. Umami-sanahan on japania ja se tarkoittaa viidettä perusmakua makean, suolaisen, happaman ja karvaan maun lisänä.

Maastrichtista siirryimme sitten Slenakenin kylään, jossa on sitten viikonloppumatkamme hotelli. Maastrichtin hotellit ovat siihen aikaan kalliita ja päätimme mennä kauniille maaseudulle hotelliin ja tehdä sieltä käsin retkiä kaupunkiin.

Hotellista käsin on tarkoitus kävellä kuuden kilometrin lenkki ja sekin meidän piti tietysti suunnitella ja testata. Emmepä tajunneet, miten mäkistä Hollannin maasto voi olla ja minä päätin ensimmäisen kilometrin jälkeen luovuttaa ja ajelin taas alas laaksoon ja istuin kahvilan terassille, kun Allumies jatkoi matkaa. Hän tuli sitten hakemaan minua kahvilasta ja totesi, että auton avain on pudonnut hänen taskustaan ja siinä sitten istuttiin tunnin automatkan päässä kotoa ilman auton avainta. PANIIKKI. Allumies lähti uudelleen kiertämään reittiä, vaikka ei siitä maastosta kyllä mitään avainta löydä. Meikäläinen alkoi sitten jo soitella naapuristoon ja kysellä, voiko joku ainakin tarkistaa, onko meillä ja missä vara-avain. Ensimmäisellä naapurilla on soitto-oppilas eikä hänellä ollut aikaa mennä meille etsimään, toinen naapuri oli puutarhassaan eikä kuullut puhelinta, mutta kolmas vastasi puhelimeen ja meni meille ja etsi ohjeitteni mukaan avainta ja löysi sen. Huh, yksi ongelma vähemmän. Ja kaiken lisäksi (olen varmaan jo usein sanonutkin, että meillä on ihania naapureita), Frank lupasi tulla tuomaan meille avaimen. Olin hoitanut puhelut kaikki kirkon vieressä olevalta pieneltä hautausmaalta, jossa oli hiljaista. Istuin siinä nurmikolla ja soittelin asiantuntijakavereille, mitä voisi tehdä auton kanssa. Naapuri oli löytänyt meidän pöydältä lapun, jossa uusi siivooja pyysi soittamaan, mutta mulla ei ollut siivoojan numeroa ja jouduin pyytämään sitä yhdeltä naapurilta, joka lähetti sen sitten tekstarina, mutta ei ollut laittanut siihen Saksan suuntaa. Kun en pystynyt ulkomuistista soittamaan numeroon tai suuntanumeron puuttuessa klikkaamaan viestiä, jouduin kaivamaan repustani pussin, jossa on kännykän laturi, kynä ja pieni moleskinevihko ja kirjoitin numeron siihen ylös. Sitten soittelin siivoojalle ja jostain syystä olin ONNEKSI laittanut vahingossa kännykkäni siihen pussiin ja reppuun. Kun sitten aloin ottaa kännykkää repun etutaskusta, etutasku oli tyhjä paitsi sieltä osui käteeni AUTONAVAIN. Me ei olla vieläkään saatu selville, miten se avain on sinne joutunut. Me molemmat tiedämme, että MINÄ en ole taatusti koskenut koko matkan aikana avaimeen ja tiedämme myös, että Allumies ei normaalisti ikinä laittaisi autonsa avainta muualle kuin housun taskuun eikä ainakaan reppuuni, jossa pitää ensin avata vetoketju. Soitin heti Frankille, hän oli ehtinyt ajaa jo 50km, mutta palasi sitten tietenkin kotiin. Veimme naapurit kotiin tultuamme heti viereiseen ulkoilmaravintolaan ja tarjosimme heille kiitollisuudesta hyvät sapuskat ja juomat.

Autoista puheen ollen, mehän kuulumme niihin ihmisraukkoihin, joita VW huijasi pahasti. Skandaali on varmaan suomalaisillekin tuttu. Mehän ostimme vastuuntuntoisina aikanaan dieselauton ja varta vasten ilman automaattivaihteita, koska päästöt ovat silloin (muka) pienemmät. Nythän VW on joutunut maksamaan amerikkalaisille korvausta ja saksalaiset ovat alkaneet miettiä, miksi ei sitten Saksassa makseta mitään petkutuksesta. Nyt ovat muutamat asianajotoimistot alkaneet hommiin ja tarjolla on myös mahdollisuus ryhmäkanteeseen jonkun amerikkalaisen toimiston kautta. Me olemme nyt antaneet asianajajalle valtakirjan ottaa selvää, maksaako oikeusturvavakuutuksemme yksilöllisen kanteen ja jos maksavat, valitamme itse, muussa tapauksessa ehkä ryhmäkanteen kautta, jolloin asianajaja ottaa 35% palautuksesta korvauksena. Eihän siinä niin kamalan suuret rahat ole kyseessä, mutta ihan periaatteesta emme hyväksy tuollaista petosta Saksan tähän asti hyvämaineisimmalta firmalta.