Rakastaako sinnuu kukkaan?

Olen lähdössä suomalaiseen runoiltaan, jossa käsitellään rakkausrunoja ja tässä vähän esimakua teemaan Aino Suholan sanoin:

Sitäkö ne on,
kaikki nämä kivut ja säryt
ja kolotukset ja ahistukset
ja valavotut yöt,
ettei minnuu kukkaan rakasta?
Sitä ajatteli joskus, että rakkaus on intohimoa ja
ison talon kokoisia paleluja.
Mutta se on sitä, että en tiedä, mistä alan minä ja
mistä sinä.
Se on pullantuoksua ja pieniä varpaita suussa
sunnuntaiaamuna.
Se on sitä, että ei huuda, vaikka jääkaapissa ei ole
kuin valo ja mahassa on iso kolo.
Rakkaus on kahdet kylmät jalat peiton alla
vierekkäin.
Se on hiestä nihkeä käsi ja yhteinen kysymys:
miten me voidaan olla näin pulassa.
Rakkaus on viileää vihaa ja paukkuvia ovia. ja
kipeintä se tekee, kun on yhdessä yksin.
Mutta siinä on rakkaus.
Siinä, että silloin kun se on totta, se tekee syvältä
kipeää.
Ei rakkaus ole muotivaate, joka sopii vain nuorille
ja laihoille.
Se on satakiloisen ihana syli ja seitsenkymppisen
ensimmäinen eroottinen matka, joka tehdään yhteisellä
fillarilla, vaikka renkaiden alaosassa onkin hiukan liian
vähän ilmaa.
Eikä se lopu siihen, kun tekohampaat pannaan
samaan lasiin.
Jos oikein rakastan, rakastan viillettyä farkkua,
pitkää tukkaa ja meille vyöryvää näppynaamojen
armeijaa.
Rakastan huutoa, haistatusta ja
irtipääsypyrkimystä, koska luen sen takaa
pienen hiljaisen pyynnön:
Rakasta niinkin, että panet rajat. Älä vielä jätä
elämään yksin.
Ei sinusta tullut lentäjää, ei Karibian purjehtijaa.
Ajat Mossella kolmella pytyllä ja toivot, että vielä
huomisen mäelle vetäisi.
Joskus värähdät unessa kuin jänistä ajava koira, ja
minä rakastan sinua niin, että kuristaa.
Pidä minua
kädestä illoin,
kun käteni ovat vanhat ja ryppyiset.
Kun huuleni ovat kuivat ja ohuet,
suutele minua silloin.