Kiirettä pukkaa

Eilen illalla, kun olimme juuri saaneet syötyä insalata caprese jokiravunpyrstöjen kanssa,

soi puhelin. Provencen serkku soitti ja kertoi tilanteesta hotellissa, jossa hän on töissä. Itävaltalainen turismialaa opiskeleva tyttö oli tullut sopimuksen mukaan kesäkuun alussa kahdeksi kuukaudeksi apulaiseksi hotelliin. Oli oikein kaunis tyttö ja piti itsekin peilikuvastaan niin että aika meni lähinnä peiliin katsoessa. Kun serkku halusi näyttää, minne roskapussit joudutaan (autolla) viemään, tyttö jäi autoon istumaan ja katseli, miten serkku tyhjensi roskapusseja takarontista. Kolmen viikon kuluttua tuli viesti, että tytön isoäiti oli kuollut ja hänen piti lähteä kotiin Itävaltaan. Vaikka tyttö olikin vain vajaa kolme viikkoa, serkku oli kiltisti luvannut pyynnöstä antaa todistuksen neljästä viikosta, kun se on oli opiskelupaikkaa varten tärkeää. Eipäs se riittänyt tytölle, vaan hän alkoi vaatia palkkaakin neljältä viikolta. Kun hän lähti, hänen huoneessaan oli maljakossa edelleen ne kukat, jotka serkku oli ystävällisesti sinne laittanut tervetuliaisiksi. Ja mitäs sitä lakanoita ottamaan sängystä, kyllähän ne joku muukin voi ottaa. Tällaistakö on nykyajan nuoriso? Ehkä vielä ymmärtäisin, jos ei olisi alan ihminen, mutta tyttö on jo kaksi vuotta opiskellut hotellialaa. Nyt on sitten serkku tehnyt kaikki hommat itse ja alkaa olla loppuunpalanut ja säälistä lupasin lähteä apulaiseksi, niin että meikä nyt sitten lentää sunnuntaina kymmeneksi päiväksi Nizzaan ja menee hotelliapulaiseksi St. Raphaeliin. Tervetuloa, saatte hyvän palvelun, jos sanotte salasanan "blogistania".
Kamala kiire nyt sitten hoitaa asiat. Aamulla juoksin gynekologille viemään ruskeaa näytettä paksusuolen syöpätutkimusta varten (rutiinikontrolli) ja sieltä silmälääkärille pyytämään apua tulehtuneisiin punottaviin silmiin. Vihaan Saksan kahden luokan terveyssysteemiä, mutta otinpa taas kiitollisena vastaan sen yksityispotilaalle annettavan palvelun, että ilman aikavarausta pääsin muitten ohi. (Omatunto kyllä kolkuttaa.) Sitten etsimään ruoka-aineita huomenillan menyyseen, kun mies haluaa kokkailla vieraille uusia ruokia. Välillä aina mietin, mitä ihmeen vaatteita minä pidän siellä hotellissa ja ostin vähän päällepantavaa. Kahden aikaan olin ravannut kilometrikaupalla ympäri kaupunkia ja menin sattumalta optikkoliikkeen ohi, jossa olin viikko sitten korjauttamassa lasejani ja näin uudet rillit, joista jäin haaveilemaan. Palkinnoksi tästä rasittavasta päivästä päätin ostaa ne. Olen aina vähän liiankin spontaani tuollaisissa asioissa, mutta mitäs ihminen voi luonteelleen.
Säälin senkin jälkeen vielä kamalasti itseäni, kunnes muistin ajatella ystävääni Ginaa, jota kemoterapia rasittaa nyt aivan kamalasti ja ajattelin, että olenpa minä epäkiitollinen ihminen.