Ikävä

Sain Italiaan viestin, että koulukaverini L. on hävinnyt lähes 15 vuoden taistelun syöpää vastaan. Hänen suurin toiveensa oli saada lapset aikuiseksi ja se toteutui ja hän sai nähdä jopa kaksi lapsenlasta. Tapasimme viimeisen kerran vajaa kaksi vuotta sitten, kun lähdin Suomeen varta vasten häntä katsomaan. Hän tulee aina olemaan suuri esikuvani, miten voi elää sairauden kanssa.

Tämä Eeva Kilven runo oli ystävälleni kovin läheinen.

"Kun sinun tulee ikävä minua
- ja ajatella, minä olen varma, että sinun tulee,
poikani, rakastettuni, mummon oma kulta -
kun tulee ikävä
katso kukkaa,
mitä tahansa, lähintä:
ojakellukkaa, pietaryrttiä, heinää,
pientä tuiketta tien poskella.
Olen siinä ja hymyilen,
Katson sinua silmiin ja lohdutan.
Ei surra liikaa.
Ollaan kohtalaisen hyvällä tuulella.
Eletään se hetki, mikä voidaan
sellaisena kuin se tulee.
Ei elämässä muuhun pysty,
Paitsi että voi tehdä toisen iloiseksi
Voi jättää kukan taittamatta.
Voi jättää puun pystyyn.
Voi olla tappamatta.
Voi olla lyömättä.
Ei voi olla olematta surullinen silloin tällöin.”