Alto Adige

Lombardian viimeinen yö vietettiin Gardajärvellä, mutta verrattuna esimerkiksi Varesen ihanaan hotelliin  Garda oli  past glory ja palvelukin oli paljon huonompaa.
Sitten siirryimme Alto Adigeen eli Etelä-Tiroliin, joka on autonominen saksankielinen maakunta pohjois-Italiassa ja meille hyvinkin tuttu lomapaikka, tunnelma on aina vähän niinkuin tulisi kotiin. Tällä kertaa menimme taas lähelle Itävallan rajaa Santa Magdalenan kylään ja teimme sieltä käsin patikkaretkiä vuoristoon. Sää ei olisi voinut olla parempi. Heinäkuussa oli ollut kolme viikkoa niin sateista ja sumuista, etteivät turistit olleet nähneet vieressä olevia vuoria lainkaan.

Kahdella patikkaretkellämme korkeusero oli yli 800m ja olinkin ylpeä saavutuksestani, varsinkin kun kuntoni on käsileikkausten takia normaalia huonompi. Ystäväpariskunnan mies ei päässyt patikoimaan, kun sai aina uusia vaivoja, milloin särki päätä, milloin koski pikkuvarpaaseen. Me muut tiesimme kyllä, mistä kenkä puristi, ei suinkaan pikkuvarpaasta vaan hänen yli 100kg painostaan, sitä lastia ei niin helposti jaksakaan kantaa korkeille vuorille. Mutta hän nautti silti lomasta laiskotellen loistohotellissamme.
Kuva on otettu huoneemme parvekkeelta, vasemmalla näkyy nurkka ystäviemme parvekkeesta. Taustalla virtaa soliseva puro, joka oli meidän luonnollinen tuutulaulu.

Joka puolelta pihaa löytyi erilaisia lepotuoleja, mm. tällainen, jossa sai vedettyä kuvun auringonsuojaksi. Siinä oli mukava loikoilla ja lukea kirjaa rasittavan vaelluksen perään. Tämä kuva on kuitenkin otettu ennen patikkaretkeä, sillä eihän me nyt hikisenä oltaisi menty tuohon istumaan.

Ylös vuorille kiivetessä pitää tietenkin aina välillä levätä, jopa urheilijamies istahtaa mielellään lepuuttamaan selkäänsä ja jalkojaan.

Joskus en meinaa millään jaksaa jatkaa kiipeämistä, mutta kun sitten pääsen ylös alppimajaan juomaan jotain kylmää, kärsimykset unohtuu ja voin olla ylpeä saavutuksestani. Tämä oli yksi niistä ihanista päämääristämme ja kun lääh lääh läähätin sinne ja tilattiin kaksi seljankukkamehua, samalla sekunnilla tajusin, että meidän rahapussi oli jäänyt hotellin kassakaappiin. Allumies syöksyi majan vanhan emännän perässä keittiöön peruuttamaan tilausta, mutta ei tämä herttainen täti antanut meidän kuolla janoon, vaan toi meille kaksi isoa lasia kylmää mehua ja sanoi, että voimme käydä maksamassa seuraavana päivänä hotellin lähellä laaksossa olevaan maalaistaloon, jota ilmeisesti pitää hänen poikansa. Teki mieli ottaa kuva rouvasta, mutta en kehdannut muuta kuin salaa takaapäin, siinä hän juttelee jonkun paikallisen kanssa.

Mukana olleet ystävämme olivat hekin aivan haltioissaan Etelä-Tirolista, jota he eivät ennestään kovin hyvin tunteneet eli suosittelen kaikille muillekin.