Surupäivä

Meillä on suuri suru. Vanhin ja todella tärkeä ystävämme, Allumiehen entinen työkaveri, 83v, haudataan tänään. Hän oli mitä hienoin ihminen, oikea gentleman ja Allumiehen mentori. Eläkkeelle jäätyään pariskunta muutti lähemmäksi tyttärensä perhettä Reinin alajuoksulle lähelle Hollannin rajaa, mutta silti olemme olleet jatkuvasti yhteydessä. Miehet ovat soitelleet toisilleen, samoin vaimot ja olen tuntikausia puhunut Hilden kanssa puhelimessa, ja olemme pitäneet pariskuntaa esimerkkinä siitä miten täyteläistä elämää voi elää vanhempanakin. Kerran vuodessa me olemme kutsuneet heidät meille syömään ja he meidät kerran vuodessa (yleensä parsa-aikaan) luokseen.
Kauhuissani avasin postin tuoman mustareunaisin kuoren ja luin kortin sisältä, että rakas ystävämme on kuollut.

Me lähdemme hautajaisiin, vaikka ajankohta onkin kovin epäedullinen. Saksassa hautajaisiin meno on hyvin tärkeä asia, meno sinne järjestetään oli sitten vaikka kuinka tärkeitä kokouksia työpaikalla tai muuta menoa. Se on kunnianosoitus vainajalle ja hänen sukulaisilleen.
Hautajaisiin lähetetään lähes aina kirjallinen kutsu. Se ei tarkoita sitä, että kaikki kutsutaan myös kahvitilaisuuteen hautajaisten jälkeen, sinne menevät vain ne, jotka saavat siihen erillisen kutsun. Se kutsu on tuossa pienessä kortissa.
Jännitän aivan kamalasti 84v Hilde-vaimon kohtaamista hautajaisissa. Pariskunta oli 60v naimisissa ja nyt on mies poissa. Muistan, miten heidän tyttärensä luki vanhempiensa kultahäissä Bert Brechtin kauniin runon

Der, den ich liebe 
Hat mir gesagt 
Daß er mich braucht. 
Darum 
Gebe ich auf mich acht 
Sehe auf meinen Weg und 
Fürchte mich vor jedem Regentropfen 
Daß er mich erschlagen könnte. 


eli suomeksi*


Se ihminen, jota rakastan
on sanonut minulle,
että hän tarvitsee minua.
Siksi pidän huolta itsestäni,
kävelen varovasti
ja varon jokaista sadepisaraakin,
ettei se kopauttaisi
minua kuoliaaksi

*valitettavasti (minun mielestä) vähän heikko käännös, löysin sen netistä, en tiedä kuka on kääntänyt