Mittwoch, 9. Mai 2012

Viimeinen paita

"Viimeisessä paidassa ei ole taskuja" taitaa olla Suomessa yhtä yleinen sanonta kuin Saksassakin. Me olemme Suomessa tottuneet siihen, että vainaja puetaan paitaan arkussa ja niin on minunkin vanhempani puettu.
Ensimmäinen kokemukseni jostain muista hautavaatteista oli joskus koululaisena, kun isä lähetti unkarilaiselle kirjeenvaihtokaverilleen avustuspaketissa miesten puvun ja herra Valastyan kiitti siitä, oli ollut liikuttunut arvokkaasta lahjasta ja kirjoitti päättäneensä, että se puku puetaan hänen päällensä, kun hän kuolee. Se tuntui minusta aivan ihmeelliseltä ajatukselta.
Jokin aika sitten ystäväperheen isoisä kuoli. Hän oli sairaalassa ja kun sieltä soitettiin, että tilanne on kriittinen, koko perhe lähti heti satojen kilometrien päähän sairaalaan. He istuivat tajuttoman papan vuoteen ympärillä. Pojanpojat pitivät pappaa kädestä, heidän siskonsa silitti papan hiuksia ja miniä puhui hellästi appiukolle ja lohdutti tätä ja sanoi, että papan ei tarvitse olla huolissaan heidän perheestään ja he antavat papalle luvan lähteä. Jonkun ajan päästä kuului, miten pappa hengitti viimeistä kertaa, pulssia ei enää tuntunut ja vanhus oli kuollut. Yöpöydän laatikosta löytyi kirjekuori, jonka päällä oli miniän nimi ja sisällä 300 euroa ensimmäisiä kuluja varten, joita syntyy. Pappa oli ajatellut ihan kaikkea. Sillä rahalla perhe maksoi yöpymisen hotellissa, kun eivät voineet enää keskiyöllä lähteä ajamaan kotiin.
Lapsenlapset päättivät, että pappa puetaan siihen anorakkiin ja siihen lippalakkiin, joita hän oli aina pitänyt päällään. Käteen laitettiin tupakka-aski ja pojat halusivat laittaa olutlasinkin, mutta miniä ei halunnut. Papalla kun oli tapana mennä sunnuntaisin kirkonmenojen jälkeen baariin tupakalle ja oluelle. Kaikki olivat tyytyväisiä, että olivat olleet läsnä, kun rakas pappa kuoli ja halusivat muistaa hänet sellaisena kuin hän oli, anorakissa ja lippalakissa.

Tämä kuva on luultavasti 1930-luvulta, kuvassa oikealla sukulaistäti Saimi, arkussa hänen miehensä Arttu. Silloin oli vielä normaalia näyttää avoin arkku ja niin tehtiin vielä joskus 1950-luvullakin, sillä tiedän isäni olleen valokuvaamassa sellaisissa hautajaisissa.

Kommentare:

  1. Minun mummoni kuoli meidän kamariin, kun olin vielä hyvin pieni. Hänkin oli hautajaispäivänä avoimessa arkussa pihalla, ennen kuin hänet kuljetettiin hautausmaalle. Me lapset ihmettelimme vain, kuinka mamma voi olla niin kylmä. Ymmärtämättömyyttämme kävimme koskettelemassa häntä, kunnes aikuiset tulivat kieltämään sellaisen teon.

    AntwortenLöschen
    Antworten
    1. Minä muistan pelänneeni pienenä, että ruumis laitetaan pöydälle, kun äiti oli mummon hautajaisia varten laittanut olohuoneeseen oikein pitkän pöydän, jossa oli valkoinen liina eikä vielä oltu katettu.

      Löschen
  2. Minä en ole tuota sanontaa kuullutkaan. Suomessa on kuolemasta tullut aika piilotettu juttu. Monet saa lähteä yksin tästä maailmasta, miten hienoa olisi käydä saattamassa läheinen rajan yli koko perheen voimin. Itse näin vainajan eka kertaa vasta appeni hautajaisissa, täällä on tapana tuoda ruumis kotiin hyvästeltäväksi ennen hautaamista.

    AntwortenLöschen
    Antworten
    1. Todella aivan eri käytäntö Suomessa kuin eteläisimmissä maissa. Meidän tunisialainen apulainen, jolla ei todella ole paljoa rahaa, lensi juuri äskettäin tuttavansa hautajaisiin Tunisiaan. Moni muu olisi sanonut, että ei raaski maksaa. Mutta hänelle tämä oli tärkeää, vaikka ei ollut edes sukulainen. Sinne lähti sitä ruumista viemään iso porukka täkäläisiä tunisialaisia, lensivät samalla koneella kuin arkku.

      Löschen
  3. Meillä on myös kuvia 30-40-luvuilta, kun oli tapana ottaa viimeinen kuva avonaisen arkun äärellä. Muistan tutkineeni niitä tarkasti lapsena. Olen kuullut, että tuohon tapaan voitaisiin jälleen palata? Nuorelta näytti vainaja tuossa sinun kuvassasi.
    Olen kuullut samantapaisesta kauniista viimeiselle matkalle lähdöstä kuin kertomasi, myös viimeisen vaatetuksen osalta. On varmaan paljon lohduttavampaa nähdä läheinen sellaisena kuin hän aina oli ollut,mukanaan jotakin tuttua ja tärkeää, en tiedä. Tuo kaikki on niin henkilökohtaista. Katsoin mitä täällä sanotaan viimeisestä puvusta.

    AntwortenLöschen
    Antworten
    1. Näin joskus tuon linkin, taisi olla silloin, kun tuo pappa kuoli ja mietin asiaa. Pikkutyttönä en halunnut nähdä isoisää, joka kuoli kotonaan. Muistan, että isä olisi halunnut näyttää, mutta pelkäsin ja äiti sanoi, ettei tarvitse mennä. Äidin, jonka näin viimeisellä kerralla tajuttomana, halusin nähdä arkussa ja se oli hyvä niin, sillä näin, että Rauha-äiti oli päässyt rauhan maahaan. Isä kuoli ollessani Tanskassa matkalla Suomeen ja hänet halusin pitää muistissa sellaisena kuin olin hänet nähnyt elävänä ja tyytyväisenä eikä meistä kukaan halunnut nähdä häntä kuolleena.

      Löschen
  4. Olipa vaikuttava postaus, ja tarina ystäväperheen isoisästä kaunis.

    Minulle kuolema on jotenkin tabu, enkä tykkää ajatella sitä ollenkaan. Täällä Intiassa sitä pidetään luonnollisena asiana, ihan samalla tavalla kuin elämääkin, ja se tuottaa minulle joskus aika lailla vaikeuksia. Kuolleita kannetaan kaduilla saattueessa, korkealla kantajien päiden päällä sellaisella kukilla koristetulla lavalla, ja siinä se ruumis sitten on, kaikkien ohikulkien töllisteltävänä. Minusta se on karmaisevaa.

    AntwortenLöschen
    Antworten
    1. Intiassa taitaa tosiaan olla kaikki aika erilaista. Me näimme Taj Mahalin lähellä savua, kun siellä poltettiin ruumiista.

      Löschen
  5. Kuten tuossa Clarissan linkissä on mainittu, Suomessa on yrityksiä/yrittäjiä jotka tekevät persoonallisia ja kauniita kuolinvaatteita. Yksi minun opiskelija valmisti sellaisen itselleen ja kirjoitti siitä prosessista myös gradun (ja hyvin kirjoittikin). Myös vastaavia kursseja on joissakin työväenopistoissa, samoin kuin ruumisarkuntekokursseja. Ja kuten Clarissakin kertoi, tiedän myös Suomesta tapauksia, jossa vainaja on puettu tiettyihin omiin vaatteisiin. Marinmaalla Venäjällä kaikki mummot esittelivät myös kuolinpukunsa. Olen siis ollut siellä kenttätöissä.

    Suomessa on puhuttu paljon siitä miten kuolema on piilotettu ja ikään kuin ulkoistettu eikä siihen osata suhtautua luontevasti kuten ennen. Minun siskoni, joka on sairaanhoitaja, on pessyt ja laittanut hautaan meidän isän vaikka hän ei sillä paikkakunnalla ollut töissä. En muista tekikö hän myös äidin kohdalla samoin. Molemmat kuolivat 1980-luvun lopulla.

    Vielä 1990-luvulla minun sukulaiset kuollessaan tuotiin ensin surutalon pihalle (jossa oli "havumaja") ja sieltä sitten lähdettiin kulkueena (autolla) kirkonkylään ja hautausmaalle. Harvoin toki enäää.

    Tulipa tästä pitkä, mutta tämä mielenkiintoinen polkkaus ja kommentit saivat sen aikaan!

    AntwortenLöschen
    Antworten
    1. Minulle se oli silloin lapsena aivan uutta, että unkarilaissetä halusi tulla haudatuksi isältä saamassaan puvussa, en unohda sitä koskaan. Onko muuten se ruumiiden pesu jossain päin Suomea vielä käytössä? Sukulaissairaanhoitaja sanoi, että heillä ei ole sitä enää tehty vuosikymmeniin. Olisko siinä eroja riippuen missä päin Suomea asuu? Se mikä Suomessa oli mielestäni kaunis tapa, oli "hakea" ruumis sairaalasta. Tai siis se vietiin tietenkin ruumisautolla, mutta me omaiset ajoimme siinä perässä saattamassa.

      Löschen
    2. En osaa tuosta varmasti sanoa, että miten se "pesu" tai vainajan laittaminen hoidetaan. Voin kysyä myöhemmin. Sen saavat myös omaiset tehdä, mutta harvoin niin tapahtuu.

      Löschen
  6. Isäsi ystävä on todella arvostanut saamaansa lahjaa, kun halusi sen hautajaispuvukseen.

    Minua harmittaa, etten ehtinyt/saanut nähdä veljeäni arkussa. Hautajaispäivänä oli kuulemma liian myöhäistä enää...ehkä hyvä niin, mutta olisihan se kenties konkretisoinut asiaa ja jotenkin...olisin vain halunnut nähdä, viimeisen kerran.

    AntwortenLöschen
    Antworten
    1. Se olikin pitkäaikainen ystävyys, luulen, että olivat 50v kirjeenvaihdossa ja kerran isä kävi häntä tapaamassa Unkarissa. Ja muistan, että kerran tuli oikein iso salamipötkö paketissa Unkarista. Harmi, ettet ehtinyt nähdä veljeäsi, kun kerran halusit, jotain jäi sitten niinkuin puuttumaan.

      Löschen
  7. Hellyttävä tarina tuo ystäväperheen isoisästä.Ja nauratti,että ihan tupakat ja kaljatkin haluttiin sinne arkkuun;D

    AntwortenLöschen
    Antworten
    1. Olin ihan tippa silmässä, kun he kertoivat sen tarinan. Ja ihailin lastenlapsia, joista joku ajoi jopa yli 300km matkan iltayöstä vain ehtiäkseen hyvästellä isoisän, mutta heillä olikin kyllä läheiset välit ja olen aina ihaillut sitä perhettä ja lasten suhdetta kaikkiin isovanhempiin.

      Löschen
  8. Minä myös muista hautajaisia, joissa avoimen arkun ympärillä hyvästeltiin ja laulettiin. Ja olimmepa serkkuni kanssa ottaneet naapurin Marin kirstunnaulat ja piilottaneet ne niin, ettei niitä löytynyt kun arkkua piti lähteä viemään kirkolle siunattavaksi. Kun mummolan vanhaa taloa sitten purettiin, kirstunnaulat löytyivät skafferin seinähirsien välistä. Marin kirstu kiinnitettiin tavallisilla nauloilla. Hyi meitä tuhmia lapsia.
    Kyllä nykyään vainajalle puetaan hänen lempivaatteitaan arkkuun kuolinpaidan sijasta. Työtoverini puettiin hänen itseompelemaansa tummanvihreään silkkipukuun ja jalkaan laitettiin kultasandaalit. Oma lapseni haudattiin hänen vihkipuvussaan. Arkkuun mukaan laitettiin perheensä valokuva, isosiskon hiuskiehkura ja pieniä ruusunkukkia. Työtoverilleni miehensä laittoi tämän niin rakastaman Hietamiehen Laatokkasarjan viimeisen kirjan. Ja mitä kaikkea karjalaisten rituaaleihin onkaan kuulunut. Ehkä tämä helpottaa sitä surua ja tuskaa, vaikka joidenkin mielestä tuntuisikin hömpältä. Hyvin ymmärrän, että anorakki ja lippalakki ovat olleet arkkuvaatteina. Niissä on hyvä lähteä.
    Toisaalta, nykyään kun yleisesti tuhkataan, omatekoinen arkkupeitto olisi hyvä ratkaisu ekologisen arkun päällykseksi.

    AntwortenLöschen
    Antworten
    1. Hyi sua Anja, kehtasitkin!
      Ihan jännä, että nykyäänkin laitetaan jotain muistoja hautaan, ihan niinkuin silloin joskus kauan sitten Tutankhamonille.

      Löschen
  9. Varmaan ei pappa saanut useinkaan kävijöitä, kun joutui olemaan noin kaukana sairaalassa. Hyvä kun lopussa oli perhe ympärillä.

    Muistan kun löysin mummoni valokuvista mustavalkokuvan, jossa kuollut hyvin nuori tyttö. Järkytyin...,mutta se kuva on nyt minulla kaiken jälkeen. Monet isäniäitä koskevat kuvat, kirjeet, kortit yms. ovat.

    (Meilaa mulle, se sun uusi osoite on taas hukassa ja on asiaa.)

    AntwortenLöschen
    Antworten
    1. Poika ja miniä olivat käyneet pääsiäisenä katsomassa ja reilu viikko sen jälkeen kuoli ja olivat kyllä joka päivä puhelinyhteydessä. Se oli niin fiksu pappa, että tuskin oli pahoillaan mistään, aivan ihana mies, joka hoiti paljon lapsenlapsia ja meni viikoksi pojan perheen luokse ja laittoi pihan kuntoon ja teki kaikenlaista tarpeellista talossa, kun oma poikansa on aina ollut uusavuton ja nyt on kaiken lisäksi MS-tauti, pahassa kunnossa. Miniä hoiti aina tärkeät asiat ja siksi pappa oli rahakuorenkin laittanut miniälle, jota piti kuin omaa tytärtään.

      Löschen
  10. En tiennytkään mitään vainajien vaatetuksesta Suomessa...mielenkiintoista.

    Meillä onneksi sekä äiti että isi saivat nukkua pois niin, että oli perhettä paikalla; äiti sai nukahtaa kotona omassa sängyssä <3

    Hautajaisissa oli arkku auki ennen varsinaista siunaamisen aloittamista, ja sai käydä jättämässä viimeisen jäähyväisen jos halusi. Minä en halunnut, ja tuedän ettei äiti eikä isikään olisi halunnut tyttärensä näkevän heitä kuolleena...en ole ikinä nähnyt, ja haluan muistaa elävinä, hymyilevinä ja terveinä... :')

    AntwortenLöschen