Huhtikuussa Helsingissä

Taisi olla elämäni viimeinen huhtikuu Helsingissä. Sää oli harmaa, sateinen, tuulinen, lähes myrskyinen ja lumikinokset likaisia. Miksi en mennyt maaliskuussa, kun aurinko paistoi ja lumi oli valkoista? Tunnelmaa ei parantanut soitto kotiin, jossa mies istui terassilla +26C lämmössä ja linnunlaulu kuului puhelimen kautta Suomeen asti.
Hotellin kanssa oli vähän harmia, kun ensimmäinen huone oli hyvin epäedullisessa paikkaa maan tasossa ja ikkunan ohi kulki ihmisiä eli olisi pitänyt olla aina verhot kiinni. Olen tottunut nukkumaan ikkuna auki eikä se olisi ollut mahdollista. Sitäpaitsi on kokemuksia pyytämättömistä yövieraista hotellihuoneessa sekä Etelä-Afrikassa että Skotlannissa enkä halunnut kolmatta kokemusta Suomessa. Pyysin toisen huoneen ja sainkin, mutta siellä ei toiminut TV. Minun käskettiin ottaa töpselistä seinästä joksikin aikaa. Se tarkoitti sitä, että jouduin vetämään jääkaapin kaappeineen pois paikaltaan ja konttaamaan lattialla löytääkseni töpselin. Sen jälkeen lumisade ruudussa lakkasi, mutta kanavat eivät toimineet. Taas soitto respaan ja sieltä tarjous vaihtaa huonetta. Mikäpä siinä, muuttokokemuksesta ei ollut puutetta eli tavarat kapsäkkiin ja uusi avain respasta. Nyt asiakaspalvelu toimi paremmin, ryömimiset kaapin takana ja kirjoituspöydän alla palkittiin pikku sviitillä. Tykkään jotenkin tästä sataman atmosfääristä, joka näkyy hotellin ikkunasta.

Suomen asiakaspalvelusta puheen ollen täytyy sanoa, että ei ollut juuri valittamista, päin vastoin se oli mielestäni paljon parempaa kuin Saksassa. Katselin mm. , miten ulkomaalaisturisti osti ratikasta lippua asemalle ja kuljettaja kysyi sujuvalla englannilla, olisiko ehkä käyttöä koko päivän lipulle ja turisti olikin heti kiinnostunut ja lopuksi kuski kysyi vielä, olisiko asiakkaalla Helsingin kartan tarvetta. En voisi kuvitellakaan, että täällä joku ratikan tai bussin kuljettaja tarjoisi tuollaista palvelua.

Itse kyllä töppäilin siellä hotellissa. Kerran puhuin huonesiivoojalle vahingossa kamalan litanian saksaa ja kun hän vastasi ystävällisesti englanniksi, tajusin, että olenkin Suomessa ja olisi pitänyt puhua suomea enkä sitten enää uskaltanut tunnustaa olevani suomalainen. Ja ensimmäisenä iltana tuli Ylen Teemalta hieno japanilainen elokuva Lähtöjä, jonka halusin välttämättä katsoa. Se alkoi ja siinä puhuttiin tietenkin japania, kun Suomessa elokuvia ei dubata ja odottelin ja odottelin suomalaista tekstiä, mutta ei sitä vaan tullut ja kun japanin kielen taitoni on pysynyt samalla tasolla 10 vuotiaasta asti, jolloin opin Pikkujättiläisestä sanat konnitiva ja arigato, luovutin ja lopetin katsomisen. Myöhemmin sitten tajusin, että se teksti olisikin pitänyt hakea kaukosäätimen kautta. Liian paljon tekniikkaa tällaiselle keskieurooppalaiselle, joka on tottunut dubattuihin filmeihin.

Vanhalla koulukaverillani oli synttärit ja yllätimme hänet ravintolassa. Hän luuli menevänsä poikansa kanssa kahville, mutta sitten paikalla olikin enemmän porukkaa, yllätys osui nappiin.
Tapasin Ateneumissa uskollisen lukijani HK:n ja kävimme ihailemassa Järnefeltin taidetta, johon en koskaan kyllästy.

kuva Wikipediasta

Samalla kurkittiin myös Linnan aarteita. Linna-sana tuo mieleeni jonkun vanhan linnan Keski-Euroopassa ja vasta kun näin Suomen presidenttien puolisoiden muotokuvan, tajusin, mistä linnasta oli kysymys. Oli kiva jutella HK:n kanssa, jotenkin sitä tuntee jo toisensa ja on yhteisiä "tuttuja". Juteltiin mm., että Vihreätniityt on sytohoidossa ja MaaMaan mummu on kuollut.

Seuraava päivä meni Espoossa pientä söpöä pupujussia katsomassa. Poika söi ja nukkui ja jumppasikin välillä, taitaa olla perinyt äitinsä urheilugeenin.

Iltapäivällä oli John Irving Akateemisessa, mutta en ehtinyt ajoissa paikalle. Olisi ollut kiva päästä kuulemaan ja yrittämään tunnistaa tuttuja kirjabloginaamoja, ainakin Lumiomenan Katja oli ollut paikalla. Torstai-illan sää oli niin sateinen ja tuulinen ja kylmä, että ei ollut juuri haluja liikkua ulkona ja perjantainakin kävi todella kova tuuli. Ennen lentokentälle lähtöä kävin kahvilla ja tippaleivällä, jollaisia en ole nähnyt tai syönyt vuosikymmeniin, mutta petyin, sillä se oli sellainen kuiva korppu eikä sellainen ihana äidin paistama. Tai ehkä se on vaan minun muistoissani kultaantunut.
Ja nyt Eifel-vuoristoon katsomaan, josko käenrieskat kukkisivat. Hauskaa lauantaipäivää kaikille!