Hiroshima mon amour

Kiotosta lähdimme Shinkansenilla Hiroshimaan. Meiltä kotoa pääsee parisensataa kilometria Frankfurtiin kolmessa vartissa nopealla junalla, mutta eipä Deutsche Bahn pysty kilpailemaan japanilaisten luotijunien kanssa, jotka kulkevat omalla leveällä radallaan kymmenen minuutin välein aivan mielettömään äänettömästi ja täysin keikkumatta ja sekunnilleen aikataulun mukaan. Olisipa meilläkin Euroopassa tällaisia matkustusmahdollisuuksia ja kenenkään ei tarvitsisi lentää. Vain isojen matkalaukkujen kuljetus Shinkansenissa on hankalaa, varsinkin jos on 25 hengen ryhmä ja jokaisella iso matkalaukku plus käsimatkatavara. Siksi meidän isot kapsäkkimme kuljetettiinkin kuorma-autolla, joka toi laukut tosin vasta seuraavana päivänä hotelliimme, mutta tiesimme sen ja osasimme ottaa päivän tarpeet mukaan käsimatkatavaroihin.

Hiroshima oli mukava yllätys, idyllinen ystävällinen moderni kaupunki, vanhaahan ei tunnetuista syistä ole enää tallella. Hypokeskus, jossa atomipommi räjähti 500m korkeudella maasta 6.8.1945 kello 8:15, oli aivan lähellä hotelliamme. (Onneksi oli kreikkaa osaava Allumies mukana, joka osasi selittää, että hypokeskus on maan päällä, vastakohta epikeskus maan alla.)

Jostain ihmeen syystä tämä lähellä ollut rakennus ei kokonaan romahtanut, se on nyt "Atomic Bomb Dome" ja muistuttaa trumppilaisten julmista teoista, hehän olivat tahallaan etsineet tietyn kokoisen kaupungin ja siviiliväestön uhrikseen.

Tämän nurmikon alle on kerätty tuhansien pommiuhrien tuhka, yhteensä pommituksessa kuoli noin 90000 ihmistä.

Tämä muistomerkki muistuttaa Sadoke Sasakista, joka oli pommin pudotessa vähän alle 3v. Hän sairastui myöhemmin leukemiaan. Vanhan japanilaisen legendan mukaan jumalat antavat ihmiselle mahdollisuuden saada yhden toiveen toteutumaan, jos tekee 1000 origami-kurkea ja Sadoke teki ja toivoi paranevansa, mutta eipä toive toteutunut ja hän kuoli 1955.

Lapsiryhmät käyvät katsomassa patsasta

ja tuovat paperista taiteltuja pieniä kurkia.

Kävimme myös Hiroshiman Peace Memorial-museossa ja se otti välillä koville. Tämä taulu ja Akiko Takakuran teksti koskettivat.

Ehkä kaikkein eniten vollotin nähdessäni  tämän kolmipyöräisen.

Hiroshiman katastrofista eloonjäänyt Tatsuharu Kodama on kertonut pyörän tositarinan kirjassaan Shin's tricycle. Pikku-Chin (kuvassa oikealla) oli ajelemassa pyörällään ulkona, kun pommi räjähti. Isä hautasi poikansa ja tämän rakastaman pyörän pihaan ja kaivoi ne esille 1985 ja pyörä lahjoitettiin museoon.

Museo on ehdoton MUST hyvähermoisille.

Japanilaisilla on erilainen suhde atomivoimaan, koska suurin osa sähköstä tuotetaan sillä keinolla. Minä hätkähdin, kun Tokiosta lähdettyämme näin risteyksessä kyltin Fukushima.  Päivämäärä 11.3.2011  (korjattu) on muistissa aivojeni samassa lokerossa kuin World Trade Center ja Estonia.  Paikallinen matkaoppaamme oli kotoisin 20km Fukushimasta ja hän kertoi, että Japanin virallinen taho ei pitänyt tärkeänä informoida kansalaisia ja hekin saivat tiedon tapahtumasta internetin kautta ulkomaisista lähteistä. He nappasivat 13v tyttärensä ja lähtivät autolla sukulaisten luokse Osakaan, jossa olivat muutaman viikon. Kun sitten tuli tieto, että koulut ovat taas auenneet, ystäviään kaivannut tytär halusi välttämättä takaisin kotiin ja kouluun ja niinpä sitten taas palattiin saastuneelle kotiseudulle, huh huh. Tosin he sitten myöhemmin muuttivat vuoristoseudulle puhtaampaan ilmaan.