Sekopää

 Kotimatkalla, kun olimme saatteneet stroken saaneen ystävämme vaimon Saksan puolelle poikansa huomaan, olimme täysin naatteja , pää oli täysin sekaisin, emmekä  jaksaneet enää ajaa  yli 400km matkaa kotiin ja päätimme jäädä tuttuun hotelliin Pfalzin maakuntaan pariksi yöksi ja prosessoida rauhassa kaikki viimeisen kahden viikon karmeat asiat. Kävin ostamassa uimapuvun, että pääsin nauttimaan uima-altaasta ja Allumies istui pitkään nauttimassa saunan löylyistä ja illalla söimme hyvää ruokaa ja joimme herkullista pflalzilaista valkoviiniä ja puhuimme, puhuimme ja puhuimme ja mietimme ystävämme tulevaisuutta. Joutuuko tähän asti terve mies ehkä turvautumaan rollaatoriin ja oppiikohan hän edes puhumaan.

Kuva hotellihuoneen ikkunasta

Seuraavana päivänä lähdimme Speyeriin, joka on tunnettu Unescon perinteestään , maailman suurimmasta romaanisesta kirkosta ja sytytimme kynttilän ystävällemme. Poikkesimme myös pienenpään Pyhän kolminaisuuden kirkkoon, joka oli lahjoitusten avulla äskettäin restauroitu. Se oli valoisaan tuomiokirkkoon verrattuna aika tumma sisältä ja siellä oli komeat urut.

Teimme pitkän kävelylenkin Reinin rannalla ja poikkesimme Biergarteniin lounaalle. Tässä lautasella baijerilaista Obazdaa (Camembert-juustosta tehtyä levitettä) ja lasissa nykyistä lempijuomaani alkoholitonta vehnäolutta.

Hotellin herkuista ei tullut otettua kuin tasan yksi kuva, se oli tomaattialkupalani

Kun sitten tulimme kotiin , emme meinanneet uskoa silmiämme. Täällä oli satanut ja nurmikko oli muuttanut väriään. Kun lähtiessämme se oli tällainen

se olikin muuttunut vihreäksi

Kotiin oli kiva tulla, tuntui hullulta, että nautti panna pyykkikoneen päälle, leikata nurmikko, siivota, laittaa ruokaa, istua nojatuoliin ja lukea (en lukenut yhtään sivua niiden kauhuviikkojen aikana!), silittää, imuroida, maksaa kerääntyneet laskut, lakaista myrskyn jäljet, kaikki tylsät tehtävät tuntui niin normaalilta ja kivalta, ai että tässä nauttii vaikka mistä kotitöistä, kun ei tarvitse istua sairaalahuoneessa vakavasti sairaan ystävän vierellä osaamatta auttaa ja koko ajan miettiessä mitähän miehestä vielä tulee. Nyt taas osaan ihailla sairaanhoitajia, miten hienoa työtä he tekevät ja jaksoivat vielä lohduttaa meitä.

Tänään tuli postissa paketti, siinä oli tämä maljakko, jota olin pitkään ihaillut. Pidin itseäni täysin sekopäänä, kun en muistanut, että olinkin tilannut sen, tyytyväisenä laitoin maljakon paikalleen ja heitin pakkauksen pahvit roskikseen enkä edes lukenut paketissa olevaa lappua. Hah hah, sitten tuli viesti ystävältäni, olenkohan  saanut hänen pakettinsa. Eihän se maljakko ollutkaan minun tilaama vaan ystäväni oli ostanut sen minulle kiitokseksi avusta ja tuesta. Miehensä on muuten nyt Münchenissä kuntoutuksessa, puhe ei vieläkään onnistu ja muutenkin tilanne ei niin kamalan hyvältä näytä, mutta toivomme parasta.