Mikä maanantai!

Wow mikä päivä tänään! Ensinnäkin sää sellainen, ettei sen paremmaksi muutu, sininen taivas, ihanan lämmintä ja minulla mieluinen vieras, vanha pohjoissaksalainen ystävä Saksan alkuvuosilta, joka on täällä miehensä kaverina, joka on työasioissa kansainvälisillä elintarvikemessuilla. Tapasimme kymmeneltä aamulla rautatieasemalla ja kävelimme vanhankaupungin ohi auringossa Reinin rantaa varmaan lähes 10km. Poikkesimme drinkille tähän laivaravintolaan nimeltä Alte Liebe.

Sitten jatkoimme matkaa yhteen kivaan ulkoilmaravintolaan ja tarjosin H:lle lounaan ja juttelimme, juttelimme ja juttelimme, puheenaiheita löytyi ja on kiva olla joskus ilman miehiä ja puhua just siitä, mikä huvittaa. H:n elämä on ollut viimeisinä kolmena vuotena aika thriller, kun kävi ilmi, että hänen veljensä oli saanut tuhlattua leskiäidin ison omaisuuden ja äidin kuoltua H oli teoriassa perinyt sellaiset velat, että siihen olisi mennyt kaikki heidän säästöt ja talo mukana. Onneksi hänellä oli hyvä asianajaja, joka ohjasi kieltäytymään ottamaan perintöä vastaan. Siinä oli ollut montakin unetonta yötä, kun oli joutunut miettimään, miten selvitään ongelmasta.
Palasimme keskustaan ratikalla ja koimme jotain aivan ihmeellistä. Ratikan oven suussa sillä puolella, jossa ei ole pysäkkejä siinä reitillä, istui lattialla neljä noin 11v poikaa. Yksi heistä näytti surulliselta ja kertoi sitten muille, että hänen äidillään on aivokasvain. Vastapäinen poika otti häntä käsistä kiinni, silitti kättä ja sanoi "kaikki päättyy varmasti hyvin". Surullinen poika sanoi "_toivon_, että kaikki päättyy hyvin", johon kaveri sanoi "sinä et saa _toivoa_, sinun täytyy olla varma, että kaikki menee hyvin". Kolmas poika sanoi "mitähän me oikein voitais tehdä, että sä voisit ajatella jotain muuta, jotain kivaa". Vähän ajan päästä keskustelut siirtyivät teemaan heroiini ja mitä se saa aikaan aivoissa. H ja minä katsoimme toisiamme ja meillä oli molemmilla sama ajatus: on niitä vielä fiksujakin lapsia olemassa, on vielä toivoa.