Kolme päivää Saarlandissa

 Saarland on Saksan pienin osavaltio ja on ollut kaivosalueena pitkään riitakapula Saksan ja Ranskan välillä. Tuskin sinne olisi tullut lähdettyä pikkulomalle, jos ei olisi koronaa ja olisi ollut helppoa ja vaaratonta lähteä vaikkapa Etelä-Tiroliin, mutta emme nyt rajoitusten takia halunneet ylitellä useamman maan rajaa ja keksimme piipahtaa Saarlandiin ja sepä kannatti. Tosin matka- ja majoitusrajotuksia piti pelätä jo Saksan sisälläkin, mutta ei nyt onneksi tullut esteitä.

Allumies löytää aina parhaat majapaikat ja buukkasi kolmeksi yöksi Saarlouisin kaupungista tosi kivan hotellin. 

Maisema ei tietenkään ollut samaa liigaa kuin Etelä-Tirolin alppimaisema, mutta nautin aamulla silmäni avatessa tästä näkymästä.

Aamiainen tarjottiin hygieniamääräykset huomioiden ja siinä oli käytetty pieniä kannellisia weck-laseja.

Herkullinen pehmeä kananmuna pysyi lämpimänä myssyn alla.

Ensimmäisenä päivänä kiertelimme vähän Saarlouisin kaupunkia ja kekkasimme taidegallerian, jossa oli Robert Capan valokuvanäyttely.  Minulle tunnetuin hänen kuvistaan on Picasso ja Fraicoise Gilot auringonvarjon kanssa rannalla. Kaikki näyttelyn kuvat olivat mieleenjääviä, mutta yksi niistä jäi nyt erityisesti mieleen. Kuvassa on kaljuksi ajeltu ranskalaisnainen vauva sylissään, vauvan isä saksalainen. Luin joku aika sitten Tommi Kinnusen Ei kertonut katuvansa, jossa suomalaiset naiset lähtevät 1945 vankileiriltä Norjasta kotiin Suomeen ja siinä käsitellään samaa teemaa, jotenkin se kuva kolahti.

Seuraavana päivänä oli ohjelmassa 1800-luvun loppupuolella perustettu Völklingenin rautaaruukki, joka kuuluu Unescon maailmanperintöihin. En ole välttämättä kamalan kiinnostunut rautateollisuudesta, mutta paikka oli kyllä mielenkiintoitoinen. Siellä tunsi itsensä aivan lilliputiksi, kun näki ne valtavat masuunit. Hurjissa oloissa ovat siellä työmiehet tehneet raskasta työtä.

Kuvassa Allumies heiluttaa korkealta masuunin päältä, itse en halunnut kiivetä kypärä päässä epämukavia portaita ylös.

Kuvassa kaivosmiehen kaappi

Raskasta ja terveydelle vaarallista on ollut kaivosmiehen elämä. Skandaalejakin on ollut vaikka kuinka, pakkotyöläisiä jne.

Teollisuuden lisäksi löytyy Saarlandista myös luontoa. Saar-joki kiemurtelee ja tekee mutkan, jotka kutsutaan nimellä Saarschleife eli silmukka.  Ylös kukkulalle on rakennettu torni, josta voi ihailla maisemia. Sinne päästiin tree top walkia pitkin.

Ei tietenkään missään paikkaa, josta ei löytyisi jonkun huolimattoman kanssaihmisen koronamaskia.

Komeat oli maisemat, aurinko vaan paistoi väärästä suunnasta enkä saanut oikein hyvää kuvaa.

Tuolta näköalapaikalta kapusimme noin 1,5 tunnissa alas joen rantaan.

Joen rannasta näkyi ylhäällä oleva näkötorni ja siitäpä olikin sitten aikamoinen kiipeäminen ylös kapeaa irtokivistä serpentiinipolkua, vieressä jyrkkä rotko, mutta kunnialla selvittiin.

Ajelimme sitten Mettlachin pikkukaupunkiin, joka on Villeroy & Bochin pääpaikka. Hienolla paikalla se pääkonttori sijaitsee, tässä heidän maisemansa.

Keikka oli todella onnistunut, saimme kulttuuria, luontoa, hyvää ruokaa ja kaiken kukkuraksi ehdimme vielä pariin tehtaanmyymälään tekemään muutaman löydön. Monet tuttavat ihmettelivät, miten joku voi lähteä Saarlandiin, mutta me olimme enemmän kuin tyytyväisiä. Nyt sitten odotetaan ja ihmetellään koronan kehitystä. Pormestari sanoi, että kello on viittä vaille 12 kuten saksalainen sanoo ja se tarkoittaa, että tilanne on kriittinen ja lockdown ei ole kaukana. Aldista sai ostaa enää yhden paikkauksen vessapaperia, ihmiset ovat ilmeisesti alkaneet hamstraamaan. Pysykää terveenä!