At death's door

Muutama postaus sitten vitsailin kuolinsiivouksesta, ei olisi varmaan pitänyt, sillä kostoksi tuli taas esille yksi labra-arvoni, joka aina silloin  tällöin pelottaa. Olin endokrinologilla luuntiheysmittauksessa ja kilpirauhaskontrollissa ja kun tutkitaan kaikki, tuli taas esiin syy osteoporoosiin ja se saattaa johtua nimenomaan siitä labra-arvosta. Sain lähetteen hematologille/onkologille, siis onkologille, syöpälääkärille ja verisyöpä saattaakin johtua tuosta tietystä labra-arvosta.. Jessus, siinä meni nyt viikonloppu sulattemalla sitä tietoa ja mitä kaikkea tulikin sitten mieleen. Olen usein sanonut,  että jos sairastun  syöpään, en  halua sytostaattihoitoa, mutta kappas vaan, nyt olin valmis siiheenkin saadakseni vähän enemmän elinaikaa. En oikeastaan  ajatellut paljon itseäni, olen varma, että joudun kiirastuleen eikä sille voi mitään, mutta ajattelin koko ajan Allumiestä ja säälin häntä, kun menettää ihanan vaimonsa. Sitten ajatukset alkoivat mennä siihen suuntaan, että laskeskelin kuinka monta vuotta mies  vielä voi elää ja miten se on sen verran kauan, että siinä ehtii jo uuden vaimonkin saada. Päätin, että vähän ennen kuolemaani heitän paljon sellaista pois, mitä en halua antaa seuraajalleni. Korujani aloin jo ajatuksissa lahjoittaa itse kullekin, ettei vaan jää mitään kakkosvaimolle. Heitin pinon suomalaisia lehtiä roskikseen, niitä kun ei kukaan sitten arvostaisi. Aivan uskomatonta mitä kaikkea sitä  tuleekin ihmisen mieleen.  Mietin tilannetta sairaaloissa, joihin omaisia ei korona-aikaan päästetä potilaan luokse ja miten yritin jutella kuolemansairaan ja väsyneen ystäväni kanssa puhelimesssa ja ehkä joopa väsytin häntä, olisi ollut parempi saada istua hänen vieressään ja silittää hänen päätään kuin puhua puhelimessaa jotain tyhjänpäiväistä, kun ei löytänyt oikeita sanoja. Eilen oli sitten aika hematologille (jätän mielellänin sen kauhusanan onkologi pois). Jouduin odottamaan tunnin ja sitten tuli ystävällinen tohtori hakemaan minut luokseen, sanoi nimensä olevan Schnell (schnell = nopea) ja sanoi minun tuskin uskovan sitä, kun jouduin niin kauan odottamaan. Sympaattinen lääkäri ja hyvä tulos,  ei syytä huoleen. Wow mikä tunne, sanoinkuvaamatonta, olen kiitollinen.

Hautapaikkaakin olin muuten jo miettinyt, mieluiten Suomen ja Saksan välille tuhka vaan Itämereen, mutta sellaiset hautajaiset on turhan kalliita, en usko, että Allumies sellaista kustantaisi, hän antaisis rahan hyväntekeväisyyteen. No sitten haluan Eifel-vuoristoon jonkun puun juurelle.

Kuvassa viikatemies Kölnin  Melaten-hautausmaalla, vanhan haudan on joku perhe ostanut pikkupojalleen. Allumies oli lapsena pelännyt tätä hautaa.

Oli kyllä aikamoista tunteiden vuoristorataa , kun eilen aamulla ihan vapisin kuvitellessani kauhuskenaarioita ja sitten hyvä uutinen uudesta elämästä.