Isänpäivän ajatuksia

Kun edellinen postaus oli äitienpäivänä, niin tämä on Saksan isänpäivänä, sillä saksalaisten isän/miesten/herrojen päivä on aina helatorstaina. Suomalaiset viettävät isänpäivää (miksi isä on yksikössä?) ilmeisesti samaan tyyliin kuin äitienpäivää eli isälle ostetaan lahjoja, jopa aviovaimot lahjoittavat miehilleen jotain, mikä täältä katsoen hyvin erikoinen tapa. Suomalaisille on taas varmaan erikoinen (vaikka jos juomat otetaan huomioon ihan sopiva) tapa viettää tätä päivää, sillä isänpäivänä miesporukat tapaavat jossain ulkona, mukana on usein kärryt, joissa kuljetetaan ruokatavaraa ja ennen kaikkea alkoholijuomia. Tänä vuonna korona kuitenkin rajoittaa juhlimisia, sillä oikeastaan saa tavata vain yhden henkilön, joka ei asu samassa taloudessa ja alkoholikin on ainakin johonkin aikaan päivästä ulkosalla kielletty.

 Foto: Weser-Kurier

Päivän kunniaksi olen ajatellut omaa isääni, joka tulee jatkuvasti netissä vastaan, vaikka on jo kauan sitten kuollut ja Allumies jo ehdotti, että tekisin kirjan isästä. Isän ottamia valokuvia löytyy netistä ja museoista, hänet mainitaan esperanton harrastajana, hän on aikanaan laulanut Viipurin oopperan kuorossa ja hän on soittanut viulua (oli ollut jopa tunnetun Boris Sirpon oppilas) ja selloa. Harmittaa, että on jäänyt niin paljon kysymyksiä ilman vastausta, mutta oli itseäni lähes puoli vuosisataa vanhempi enkä lapsena tajunnut kaikkea kysyä, vaikka paljon kuulin kyllä tarinoita Viipurin kulttuurielämästä ja olen aivan varma, että Viipuri olisi ollut se kaupunki, jossa olisin halunnut elää. Kotipaikkakuntani FB-sivulla on usein maininta isästä valokuvaajana ja olen oikein ylpeä, kun luen sieltä kommentteja, joissa isää kehutaan maasta taivaaseen, ei vain valokuvaajana vaan myös ihmisenä.
Viimeksi isä tuli vastaan tällä viikolla, kun huomasin netistä, että viime vuonna on ilmestynyt tiedekirja Viipurin kulttuurista ja  siellä isä mainitaan isä muusikkona jazz-bändissä. Mietin tässä ostaisinko kirjan, vaikka se maksaakin 70 euroa, Viipurin kulttuuri kiinnostaisi kovasti, kun muistan isän kertomukset.

Tämänkin kuvan tarina on jäänyt kysymättä, siinä isä viulussa ja rummuissa on Masa Niemi eli Pätkä.
Tiesin, että Pätkä oli isän kaveri, mutta en tiennyt, että he soittivat jazzia, kun tunsin isän enemmänkin klassisen musiikin ystäväksi. Tuosta kirjasta sain tosin selväksi, että se, mitä siihen aikaan nimitettiin jazziksi tai jatsiksi, oli iskelmä- ja tanssimusiikkia eli kivaa tienestiä muiden töiden ohella.

Isältä olen perinyt kiinnostukseni matkailuun ja hän kävi ulkomailla jo aikaan, jolloin passin hankkiminen ei ollut niin iisiä kuin nykyään, vaan se piti anoa maaherralta. Isä kävi Kölnin valokuvausmessuilla jo vuonna 1954 ja samalla matkalla myös Pariisissa, josta hän toi äidille tuliaisina kuulakärkikynän, joita Suomessa ei kai silloin vielä ollut ja jossain postikortissa hän kertoo nähneensä siellä "näköradion", televisiota ei Suomessa kai vielä ollut. Patongin hän söi varmaan itse Pariisissa.

Terveisiä sinne pilven päälle isä, olet ollut maailman paras  ❤️