Sonntag, 21. September 2008

Elsa-täti ja rakkaus

Joskus ammuvainaan aikaan meille tuli harvinainen vieras Moskovasta. Elsa-täti oli lähtenyt aikanaan siirtolaiseksi Amerikkaan, mutta sitten 1920-luvun lopussa neuvostopropagandan houkuttelemana muutti Neuvostoliittoon, jossa heti otettiin passi pois ja lähetettiin Siperiaan metsätöihin. Siellä Elsa tapasi miehensä, joka muistikuvani mukaan oli Viljo Kajavan veli. Netistä löysin vain tiedon, että Viljo Kajavan setä olisi mennyt Venäjällä, mutta iän puolesta tässä kyllä oli varmaan kysymyksessä veli. Kun Elsa eläkeläisenä sai vihdoin viisumin ja pääsi käymään Suomessa, hän halusi viedä veljen(?) terveiset Viljo Kajavalle ja lähdimme yhdessä Tampereelle Kajavan luokse. En enää muista, missä Kajava asui, on vain jonkunlainen muistikuva siitä huoneesta, jossa istuimme ja muistikuva vähän äreästä miehestä, joka ei nyt ollut valtavasti kiinnostunut Venäjän sukulaisesta. Muistan Elsan olleen vähän loukkaantunut, kun hän oli oppinut lämpimimpiin tapoihin sukulaisten kesken Venäjällä. Kun luen Kajavan runoja, ihmettelen usein, miten sellainen jörön tuntuinen mies osasi kirjoittaa näin nätisti.


Rakkaus ei puhdistu tulessa
eikä tarpeettomissa uhreissa,
rakkaus koetellaan harmaina arkipäivinä
kuolettavassa työssä väsymyksen hetkinä.
Runojen kuviteltu morsian
pyörittää kultaista sormustaan
rajattomassa, joutilaassa ikävässään,
mutta totisesti lähempänä on rakkaus siellä,
missä mies ylistää vaimonsa kuluneita,
ryppyisiä käsiä iltalampun köyhässä valossa,
unen saapuessa.
- Viljo Kajava

2 Kommentare:

  1. Samat ajatukset tulivat mieleeni, kun aikoinani luin Katarina Eskolan julkaisemat teokset vanhemmistaan. P.Mustapää tuntui samanlaiselta jöröltä tosikolta ja kirjoitti kuitenkin hempeitä, kauniita runoja.

    Pastakatkarapusalaatin ohje on tässä edessäni jo printattuna. Kiitos!

    AntwortenLöschen
  2. clarissa: juu, minäkin olen lukenut Katarina Eskolan päiväkirjoja ym ja samaa ajatellut.

    AntwortenLöschen