Kunnalliskoti

Kunnalliskodiksi nimitettiin lapsuudessani paikkakunnan vanhainkotia. Siellä oli mm. meidän entinen siivousapulainen, vanha leskirouva, jonka poika asui muualla eikä juuri välittänyt äidistään. Äitiäni säälitti tämä vanha rouva ja hän kävi usein katsomassa ja yhtä useasti lähetti minut pikkutyttönä sinne viemään mm. ruusun äitienpäiväksi, vaikka ei sukua oltukaan. Minnekäs nyt mennään yksinäisenä vanhana, jos ei pystytä elämään yksin? Tämä kysymys on viime aikoina tullut esiin useammankin kerran tuttavapiirissä. Suomessa vastuu vanhusten hoidosta on yhteiskunnalla, kun taas Saksassa lapset ovat ainakin osittain velvollisia huolehtimaan vanhemmistaan. Nyt ongelma on akuutti ystävämme D:n perheessä, jossa pitäisi löytää ratkaisu sokean ja huonokuuloisen ja itsepäisen isän ja huimauksesta ja vaikka mistä muusta kärsivän (suhtkoht selväjärkisen) äidin hoitoon. Isä (90v) on patriarkka, joka on aina sanonut, missä kaappi seisoo, ja hän on sitä mieltä, että he eivät ole vieraan avun tarpeessa, tytär voisi hänen mielestä hoitaa kaiken tarpeellisen. Kotilääkäri suorastaan vaatii pariskunnan siirtämistä hoitokotiin ja hienosta sellaisesta löytyikin jo kerran kaksio, mutta patriarkka ei suostunut lähtemään ja uhkaili ottaa eron vaimosta, jos tämä lähtisi yhteisestä kodista. Vaimo on koko elämänsä ollut miehen tohvelin alla ja pelkää tosissaan miehen ottavan avioeron. Kaksio olisi maksanut hoitoineen 3800 EUR hengeltä kuukaudessa. Jos ei eläke ja omaisuus riitä, lapset joutuvat osallistumaan kustannuksiin. Tässä tapauksessa vanhuksilla on onneksi hyvän eläkkeen lisäksi ilmeisesti riittävästi omaisuutta. Kun patriarkka muutama päivä sitten taas sekoili ja lähti yöpaidassa (vanha herra on hienosta perheestä ja käyttää yöpaitaa) hortoilemaan kadulle, alettiin taas kovalla kiireellä etsiä hoitopaikkaa. Vaimo ja tytär kävivät sellaista eilen katsomassa, mutta kuten vävy vinoili, ei ollut "merinäköalaa", joten ei tule ilmeisesti kysymykseen. Vanhukset eivät tajua, että ei niitä vapaita paikkoja niin vaan löydy eikä varmasti sillä hetkellä ylimmästä kerroksesta ja etelän puolelta jne. Tytär ja vävy joutuivat peruuttamaan kahden viikon pääsiäislomamatkansa ja ovat tällä hetkellä molemmat lukion opettajina täydessä yo-stressissä eikä aika ja voimat riittäisi vanhusten hoitoon ja he sanoivatkin, että vähitellen rakkaus vanhempiin alkaa muuttua osittain vihan tunteeksi, kun mikään ehdotus ei kelpaa. Säälin todella ystävääni, joka ei enää saa öisin nukuttua ja olen vieläkin kiitollinen, että saimme anoppini ilman isompia ongelmia hyvään hoitokotiin, jossa hän ehti elää viisi vuotta. Soininvaara kirjoittaa kotisivullaan, että "Vanhusten elämä on Suomessa kovin yksinäistä verrattuna niihin maihin, joissa lapset ovat vastuussa heidän hoitonsa järjestämisestä." Minusta tämä pitää paikkaansa vain siinä tapauksessa, että vanhus asuu edelleen perheessä. Allumies järjesti äidille paikan hyvään vanhainkotiin enkä voi väittää, että olisimme käyneet kovin usein vierailulla. Pitkän ja raskaan työpäivän jälkeen ei ollut kovaa hinkua lähteä istumaan iltaa D&D-vanhuksen luokse (D&D= depressio ja dementia) ja viikonlopuksikin oli helppo keksiä jotain kivempaa ohjelmaa. Kerran viikossa löysimme jostain pari tuntia aikaa vierailuun, tuskin suomalaisvanhukset sen vähemmälle jäävät.
Odotan jännityksellä, miten D. saa hoidettua asian.