Taidetta ja ruokaa Bonnissa

Kävimme eilen Bonnissa kahdenkin syyn takia. Ensimmäinen oli Ferdinand Hodlerin näyttely  KAH:ssa eli valtion taidehallissa. Hodler ei taida olla kovin tuttu suomalaisille, en ainakaan löytänyt netistä kovasti suomenkielistä tekstiä.

Esitteessä alhaalla vasemmalla on lempparitauluni. Oli tarkoituksena ostaa se postikortti museokaupasta, mutta ilmeisesti se on monen muunkin lemppari ja oli loppuunmyyty.

Tämä potilaskuva muistuttaa minua jotenkin Schjerfbeckistä, en tiedä tuleeko muille sama mieleen.

kuva Wikimediasta

Tässä linkissä näytetään, miten yksi Hodlerin valtavan isoista maalauksista saatiin kuljetettua Jenan yliopiston aulasta Bonnin näyttelyyn.

Näyttelyssä ei saanut valokuvata ja otin sitten ainakin kuvan taidehallin aulasta, joka oli harvinaisen tyhjä.

Toinen syy lähteä Bonniin oli kutsu syömään tällaisia herkkuja:

Tällä kutsulla on erikoinen tausta. Patikkaporukkamme viime retkellä Allumiehen entisen pomon vaimo G tarvitsi apuani. Hänellä on Parkinsonin tauti, aivan valtava vapina, mutta toisaalta hän puree hampaat yhteen ja patikoi silloinkin tosin lyhyemmän lenkin, mutta oli sekin 8km ja tunnen monta tervettä ja nuorempaa ihmistä, joka ei edes sellaista lenkkiä jaksa. Aika lailla matkan alkuvaiheessa G pyysi minua kävelemään hitaammin kuin muu  porukka ja kävi ilmi, että hänellä oli aivan mieletön pisuhätä. Eihän siellä Eifel-vuoriston metsissä mitään vessaa ole ja silloin oli vielä koko yön satanut ja polun vieressä oleva ruohikko oli korkeaa ja märkää, mutta ei auttanut muu kuin riisua vaan siinä tiellä housut. Minä pitelin G:n sauvoja ja hän yritti vapisevin käsin avata housujen nappia ja vetoketjua, mutta se ei onnistunut. Heitin sauvat maahan ja avasin pöksyt, mutta siinä vaiheessa alkoi pisu jo tulla ja alushousut olivat jo ihan märät, kun yritin vetää niitä alas. Lopuksi koko nainen oli täysin märkä. Onneksi olin laittanut reppuuni mikrokuituliinan ja sillä sitten kuivasin reppanaa ja vedin taas märät alushousut ylös. Minne sitten laittaa se mikroliina, eihän sitä voinut luontoon jättää eli laitoin sen reppuuni. Käteni olivat tietenkin pissassa eikä siellä ollut pariin tuntiin mahdollista pestä niitä. Olen aina ollut aikamoinen inhoaja ja ihaillut esim. sairaanhoitajia, jotka joutuvat tekemään vaikka mitä ja olin loppujen lopuksi ylpeä itsestäni, että pystyin tuon asian hoitamaan. Kiitokseksi avustani saimme kutsun syömään kivaan bonnilaiseen ravintolaan.

Bonnin komea yliopistorakennus kiilteli eilen taas iltapäiväauringossa niin nätisti, että oli pakko napata autosta kuva siitä.