Kanada 5

 Toinen pitkä highway, jota ajoimme, oli ns. Highway of tears, joka vie Tyynelle valtamerelle. Ihmettelimme, kun tien varrella riippui puissa usein punaisia mekkoja. Ne muistuttavat murhatuista naisista/tytöistä, pääasiassa indigeeneistä, jotka täällä - useimmiten liftatessa- tulivat murhatuksi. Jos oikein ymmärsin, kyseessä ei voinut olla vain yksi tekijä, sillä murhia on ollut useamman vuosikymmenen aikana. Välillä näki tien varrella tauluja, jossa kehotettiin olemaan liftaamatta. 

Poikkesimme Ksan Villagen museoon, jossa sammakkoklaaniin kuuluva nainen kertoi klaaninsa elämästä. Museon sisällä ei saanut kuvata ja jotenkin jäi sellainen maku, että indigeeninainen ei niin kovasti tykännyt meistä valkonaamoista. Koko klaani asui aikanaan samassa valtavan isossa talossa, jossa oli oikeastaan vain yksi huone, josta sitten eristetttiin nurkkauksia säkeillä sun muulla, ei paljon intimiteettiä.

Viimeinen paikka pohjoisessa oli Prince Rupertin saari, josta lähtee lautta Vancouver Islandille. Reitti on nimeltään Inside Passage, se kulkee aamukuudesta iltayhteentoista mantereen ja saariston välillä ja oli mukamas koko Kanadan matkan kohokohta. Kun ollaan elämässämme paljon matkustettu Ruotsin ja Suomen välillä ja nähty ihana saaristo, oli tämä matka elämämme tylsin. Aamusta iltamyöhään näkyi vettä ja puita ja puita ja vettä, ei yhtään taloa, mökkiä, laituria, veneilijöitä. Onneksi tajusin varata hytin ja saimme käydä omassa vessassa ja katsoa telkkaa tai ottaa päiväunet tai muuten vaan loikoilla ja katsoä hytin ikkunasta vettä, puita, vettä, puita. Jos ilman hyttiä joutuu vielä sesonkiaikaan tappelemaan parhaasta tuolista, niin kiitos vaan.  

Tästä karttakuvasta voi saada (väärän) käsityksen miten kaunista siellä on 

Yhden kuvan sentään otin laivalta

Sitten olimme taas ihmisten ilmoilla Vancouver Islandilla ja ensimmäinen  kohde oli farmi, jossa kasvaa tällaista. Kuka arvaa mistä on kyse?