Joulu Suomessa

Ihana kummipoikamme kutsui meidät jo toista kertaa joulun viettoon Lappiin ja onneksi lähdimme, vaikka vähän epäilin miten tuo kämppäkaveri selviää polvivammansa kanssa. Selkäleikkauksen takia hän ei saanut kantaa mitään, mutta siitäkin selvittiin, kun meillä oli vain yksi matkalaukku, jota minä kannoin tai siis vedin lumessa perässäni.

Matka alkoi pienellä stressillä, kun Helsingin lentokentän pitkissä ja jyrkissä rullaportaissa takana olevan miehen kova matkalaukku karkasi yhtäkkiä alas meitä kohti ja paiskaantui liukuportaita alas milloin vasemmalle milloin oikealle, aina vain vauhtia lisäten ja olin aivan varma, että se osuu meihin, kun sen kulkua ei voinut millään arvata ja tietää millä reunalla seistä, mutta onneksi siinä välissä oli vielä yksi fiksu mies, joka reagoi oikein ja sai laukun kiinni. Siinä olisi voinut käydä pahastikin.

Ensimmäinen päivä oli annettu sukulaisille ja kävimme mm. komeassa Oodissa, todella näkemisen arvoinen paikka ja jännä arkkitehtuuri. Vaikka mukana oli todella vilkkaat ja äänekkäät pikkupojat, heidän huutoaan ei kuulunut kaikkialle eli akustiikka on tehty oikein. 

Tuomaan markkinoillekin  menimme, polvivammainen Allumies kulki ratikalla, me muut kävelimme. Pojat halusivat välttämättä karuselliin ja siinä sitten värjöteltiin kovassa viimassa ennenkuin tuli heidän vuoronsa. Jonolaisia viihdyttämässä oli mm. Elsa.

Jäätyneitä käsiä voi hyvin lämmittää Kappelin glögillä ja sieltä on aina kauniit näköalat ulos.

Seuraavana aamuna olikin sitten jo aika lentää Kittilään, täpötäydellä Finnairin koneella, jossa oli paljon erimaalaisia turisteja. Kummipoika oli kentällä vastassa ja pääsimme helposti mökille. Tai mökki on vähän väärä nimitys tuolla 250 neliön luksustalolle, jossa oli hyvin tilaa meille kahdeksalle aikuiselle ja kolmelle lapselle (3,3 ja 8v).

Talo oli aivan lähellä Iglu-hotellia ja kävimme vähän kurkkimassa. En taida olla valmis maksamaan 600 euroa yhdestä pienestä huoneesta, varsinkin kun ei ole varma näkyykö revontulia. Me emme esim. nähneet taaskaan niitä.

Päivistelin kaiket päivät noita muuttuvia värejä, milloin tummemman, milloin vaaleamman sinistä ja sitten pastellivärejä, uskomattoman kaunista.

Keittiön ikkunasta näkyi yksi laskettelurinne.

Tämä näkymä olohuoneesta on kuin taulu.

Joskus ikkuna oli näinkin värikäs, kun siihen heijastui sisältä lamppuja ja takkatuli, jota poltettiin joka päivä.

Kävimme lasten kanssa katsomassa poroja ja kelkkailemassa ja jotkut aikuisista hiihtivät, laskettelivat, lumilautailijat. 3v tyttö lumilautaili, mutta samanikäinen serkkupoika ei ollut kiinnostunut. Kun setä ehdotti, että jospa lainattaisi lauta, jonka päällä  hän voisi seistä, hänellä oli oitis syy miksi se ei käy: "ei kiitos, katkaisin jalkani kun törmäsin autoon, se on tosta poikki" (näytti kohtaa polven alapuolelta). Äitinsä epäili, että Pekka Töpöhännässä olisi ollut joku tuollainen tapaus, kun ihmettelin, mistä kaveri keksi niin nopeasti hyvän syyn olla hiihtämättä, cute♥, kolmevuotiaat on ihania.

Joulukuusikin meillä oli, tässä sitä koristellaan.

Ja tietenkin meillä oli myös oikea joulupukki, joka tuli oikein poron kanssa eikä vaan minkä tahansa poron vaan valkoisen poron kanssa.

Oli kyllä niin hieno joulu kuin olla ja voi, kaunis asunto, hyvää ruokaa, meille tärkeitä ihmisiä, söpöjä lapsia ja Lapin lumoa, Jos en ennen niin ainakin nyt ymmärrän sen Lapin kuumeen.

Last but  no least: meillä oli ainutlaatuinen tilaisuus käväistä blogiystävä Helenan loma-asunnolla. Saimme kummipojan Volvon lainaksi ja hurauttelimme 40 km lumista tietä tai ei sitä kyllä hurauttelemiseksi voi sanoa, kun itse pidin koko ajan kauhukahvasta kiinni, kun pelkään niin talviajoa, mutta mies ei ollut moksiskaan hommasta ja navigaattori neuvoi tien. Kiitos Helena, oli kiva käydä ja kiitos herkullisesta ruoasta.
Tässä kuvakaappaus Helenan paratiisista, takana Pallastunturi.

Hyvää joulua

Synttärikeskustelua

Eipä aina ole jousimiehellä niin hieno synttärisää kuin tänä vuonna. Aamulla piti ulos astuessa ottaa kuva naapurin omenapuun rippeistä, kun oli niiiin sininen taivas.

Kävimme brunssilla ystävien ja kyllä kelpasi ruoka. Tarjolla oli mm. Egg Benedict,
Rudolph-sämpylä riistabratwurstin ja paistetun kananmunan kanssa (nimenantajanan Rudolph the red nosed reindeer), hanhileipää punakaalisalaatin kanssa ja kotitekoista corned beefiä.

Kaikki todella hyvää, mutta aterian highlight oli jälkiruoka, X-mas pancake piparimurujen kanssa, taivaallista.

Polvivaivainen kaverini lähti autolla kotiin ja minä kävelin vielä muutaman askeleen kaupungilla ja katselin joulunalustunnelmaa.

Sivuutin myös yhden kaupungin joulutoreista, mikä hieno pumpulipilvinen taivas sielläkin oli!

Juttelimme brunssilla syntymäpäivälle sopivasta teemasta: minne kukakin haluaa tulla haudatuksi. Minun haudalleni ei tule kukaan koskaan käymään joten tuhansia maksavaa hautapaikkaa ei kannata ostaa, varsinkin kun se pitää täällä ostaa 25-30 vuoden päästä uudestaan, muuten se hävitetään. Oikeastaan tuhkani voisi sirotella Itämereen, sinne puoliväliin Saksaa ja Suomea. Naimaton ja lapseton tuttavamme on päättänyt haluta tuhkauksen, mutta jotta hänestä jäisi jotain muistoa, hän on ostanut tuomiokirkon sivuoven edestä tähden. En tiennytkään, että siellä on jonkinlainen Hall of Fame ja kävin katsomassa:

Kolmas adventti

Mikä ihme, meillä oli eilen aamulla hienonhieno lumipeite, joka ehti olla sen verran kauan maassa, että tuli mieleen Rainer Maria Rilken adventtiruno:

Es treibt der Wind im Winterwalde
die Flockenherde wie ein Hirt
und manche Tanne ahnt wie balde
sie fromm und lichterheilig wird.
Und lauscht hinaus: den weißen Wegen
streckt sie die Zweige hin - bereit
und wehrt dem Wind und wächst entgegen
der einen Nacht der Herrlichkeit.

Talvimetsässä ajaa tuuli
kuin paimen hiutalelaumaa.
Jo aavistaa monikin kuusi
jouluvaloja saavansa kantaa.
Ojentaa oksansa kuunnellen
kohta lumista valkeutta
ja odottaa tuulta uhmaten
yön jouluisen ihanuutta.


Pelargonia taisi heittää nyt henkensä, mutta jouluruusu on sitkeä ja pysyy varmaan elossa.
Kuva oikealla alhaalla on "miljonääriystäviemme" ruokapöydästä, jonne saimme eilen peruutuspaikan. 

Lähdetäänpä japanilaiseen pyhäkköön

Japanin pääuskonto on shintolaisuus, josta voi lukea vaikkapa tästä. Jumalia on miljoonia ja niitä palvotaan pyhäköissä. Shintolaispyhäkön tunnusmerkki on sen portti eli torii, jonka läpi mennään ja sinne pitää mennä portin sisällä joko vasemmasta tai oikeasta reunasta, vain jumalat saavat mennä keskeltä.

Ennen rukoilemista on tarpeellista suorittaa symbolinen puhdistus. Sitä varten on vettä ja kauhoja.
Ensin pestään vasen käsi, sitten oikea, sitten kaadetaan vettä vasempaan käteen ja sillä pestään suu, sitten pestään vasen käsi uudelleen ja huuhdotaan kauha. Huulet eivät saa koskettaa kauhaa eikä missään tapauksessa saa heittää lantteja kaivoon. Puhdistuneena saa sitten mennä pyhäkköön jumalan luokse rukoilemaan.

Usein on myynnissä pieniä Ema-nimisiä lautoja, joihin saa kirjoittaa toiveensa. Lauta ripustetaan telineeseen, jossa se roikkuu aikansa kunnes se poltetaan. Toiveensa voi kirjoittaa vaikkapa suomeksi, sillä jumalat puhuvat ihan kaikkia kieliä.

Orakeleita oli paljon ennustamassa ja minäkin ostin yhden arvan. Huvitti vähän tuo neuvo olla matkustelematta. Jos saa hyvän ennusteen, lappu otetaan mukaan kotiin, mutta huono ennuste ripustetaan pyhäkköön ja se poltetaan myöhemmin. Näin voi hienosti päästä eroon ongelmista.

TV.n töllötystä ja taidetta

Olisi vaikka kuinka paljon tekemistä, kun tuo kämppäkaveri on toipilas ja korsetissa eikä saa tehdä juuri mitään eli kaikki nostamiset ja kantamiset sun muut jää meikäläisen hoidettavaksi. Tänään sain aikaiseksi lakaista etupihasta koivun ja pähkinäpuun lehdet, kun jo hävetti mitä ohikulkijat ajattelevat. Ennen aina nauroin äidilleni tai anopille, miten hulluja he ovat, kun miettivät, mitä naapurit ajattelevat, mutta nyt olen ilmeisesti tullut samanlaiseksi.

Telkkaa on tullut töllöteltyä ihmeen paljon, kun on jouduttu välttelemään muita menoja. Toissailtana oli mielenkiintoinen filmi (toinen osa tulee ensi keskiviikkona) saksalaisesta muotilehden julkaisijasta Aenne Burdasta, joka taisi olla Suomessakin tunnettu muoti- ja ompelulehdistään. Aennen osaa näytteli loistava Katharina Wackernagel, täyskymppi siinä osassa. Aenne oli lehtikustantaja Franz Burdan vaimo, joka sai selville, että miehellä, joka oli estänyt Aennea perustamasta muotilehteä ("minun vaimoni ei käy töissä", oli suhde ja jopa lapsi sihteerinsä kanssa ja sihteeri julkaisi Franzin rahoittamana muotilehteä. Mutta Aenne ei antanut periksi, hän jäi Franzin vaimoksi, mutta vaati vastapalvelua ja Franz joutui antamaan muotilehden Aennelle ja siitä lähti käyntiin Burda Moden. Aenne oli itsevarma nainen, ajeli autollaan Pariisin tapaamaan muotiguruja ja sai usein tahtonsa läpi. Helppoa ei hänellä varmaan ollut, siihen aikaanhan (siis sodan jälkeen) naisilla ei saanut Saksassa olla edes omaa tiliä pankissa. Odotan jo ensi viikon toista ja viimeistä osaa.




Eilen eli itsenäisyyspäivänä täällä liehui Suomen lippu. Sitä heilutteli erzgebirgeläinen puu-ukkeli olohuoneessa. Valitettavasti ovat vaan kiinnittäneet lipun väärinpäin.

Olin eilen todella liikuttunut, kun tulin ratikalla kuntosalilta ja avasin kännykkäni ja sinne oli tullut niin ihana viesti: suomalainen ystävä kirjoitti lämmöllä ajattelevansa kolmen vuoden takaista itsenäisyyspäivää ja meidän aamiaispöytäämme ja tuota ukkoa. Miten joku mies voi ollakin noin kohtelias? Tosin kyllä vähän myöhemmin myös vaimo viestitti kaunista tekstiä. Tuli hyvä olo.

Lippu liehui sitten illalla myös pari kerrosta ylempänä meidän takkahuoneessa, Ylen ohjelmassa tv:ssä. Allumiehen avulla sain Linnan juhlat yläkerran isoon telkkaan ja siinä sitten tein samaa, mitä tuhannet muut suomalaiset eli katselin kättelyä ja pukuja, vaikka enhän juuri niitä ihmisiä tunne. Panin joulupyramidini pyörimään ja join itsenäisen Suomen kunniaksi lasillisen valkoviiniä. Tämä kuva on otettu alkuvaiheessa, siinä oli vielä muumimuki pöydällä.

Tänään oli sitten vähän enemmän oikeaa kulttuuria ohjelmassa, kun kävimme katsomassa saksalainsen Gabriele Münterin näyttelyä. Hän syntyi 1877 ja oli pitkään avoliitossa Wassily Kandinskyn kanssa, mikä siihen aikaan eli 1900-luvun alussa ei tosiaankaan ollut normaalia, siis avoliitto eli aika itsevarma nainen hänkin. Pariskunta asui yhdessä Murnaussa Baijerissa ja kävimme kerran heidän talossaan. Pidän kovasti Münterin tauluista, voisin ottaa niitä kotiini, mutta ei  taida olla varaa.
Tässä muutama kuva näyttelystä:

Saksalainen joululeivonnainen Lebkuchen

Lebkuchen on saksalainen joululeivonnainen, josta on monenlaista reseptiä olemassa. Tunnetuin Lebkuchen taitaa tulla Nürnbergistä, joka on yksi tunnetuimmista joulukaupungeista ison joulutorinsa eli Christkindlmarktin ansiosta. Me olemme tähän asti ostaneet Lebkuchenit valmiina, mutta nyt innostuin kokeilemaan ja leivoin niitä itse.


3 munaa
130g sokeria
5 tl vaniljasokeria
1 rkl hunajaa
50 g sukaattia
150 g kuivattuja aprikooseja pilkottuna
200 g jauhettuja manteleita
100 g jauhettuja hasselpähkinöitä
100 g pieneksi pilkottuja saksanpähkinöitä
2 tl leivinjauhetta
2 tl kanelia
1/2 tl jauhettua kardemummaa
Veitsenkärjellinen jauhettua neilikkaa ja korianteria ja maustepippuria.


Erottele kahdesta munasta keltuainen ja valkuainen.
Vatkaa keltuaiset plus yksi kokonainen muna sokerin kanssa vaahdoksi.
Lisää vaniljasokeri ja hunaja.
Lisää muut aineet taikinaan.
Vaahdota valkuaiset ja nostele vaahto taikinaan.
Ota taikinasta märin sormin ruokalusikan kokoisia annoksia leivinpaperin päälle ja paista noin 20 min. kiertoilmauunissa +160C.

Saksassa käytetään lebkuchenin alla ns. Oblate (öylätti), joka on ohuen ohut vohveli, mutta luulen, että paistaminen onnistuu ilmankin, jos ei tohtori Oetker oli vielä tuonut Oblateja Suomen markkinoille.

Lebkuchenit päällystetään usein suklaakuorrutuksella, mutta itse laitoin sitruunakuorrutuksen. Tuli kova kiire lähteä konserttiin ja kuorrutus ei ole kovin kaunis, mutta maistuvat hyvälle.

Japanin leftovers

Nyt olisi oikeastaan adventin aika, mutta olen vähän myöhässä kiireiden ja Allumiehen sairastelujen takia. Ennenkuin kokonaan unohdan Japanin, laitan talteen muutaman kuvan.

Tämä portti on yksi Japanin kuvatuimpia kohteita, pyhätön portti, joka seisoo - riippuen nousuvesitilanteesta - enemmän tai vähemmän vedessä.

Miyajiman saarelta

Yhtenä päivän kiipesimme 785 kiviporrasta temppeliin, jossa sattui olemaan vihkimistilaisuus ja näimme morsiusparin oikeastaan vain takaa, mutta kerran he kääntyivät ja sain napattua kuvan.

Temppeli on pyhiinvaelluspaikka, mutta kun kaikki eivät jaksa enää kiivetä sinne, jotkut lähettävät sinne koiransa hoitamaan asian.

Seuraavan kauniin morsiusparin näimmekin lähempää, he poseerasivat valokuvaajalle.

Katsokaapas morsiamen jalkoja.

Kauniin puiston olivat valinneet vihkipaikakseen,

Naoshiman saarella ihailimme maisemia ja taidetta.

Akashi-Kaikyo-silta on maailman pisin silta, kuvaan mahtui vain osa.

Kurashiki on vanha kauppakaupunki Edo-ajalta ja siellä on paljon hienoja varastorakennuksia.

Ostin Japanista on yhden ainoan asian ja se on tuo keskimmäinen pullo.

Satuimme Kurashikiin sunnuntaina ja siellä oli aivan uskomaton kulkue, jossa olivat mm. nämä jumalattaret mukana.

Jotkut kulkivat maskeissa ja läimäyttivät aina ohikulkijoita päähän.

Tässä kuljetetaan jumalia/henkiä, jotka asustavat tuon pyhätön sisällä. Miehet pitivät kovaa ääntä ja heiluttivat arkkua sinne sun tänne. jumalat kuulemma tykkäävät siitä.

Matkamme kolmas hääpari olikin aika erikoisissa vaatteissa, tai siis ainakin mies. Kuva on Okinawan saarelta.