Patikkaretki 23.04.2022

 Tänään oli meidän vuoro järjestää patikkaporukan vaellus ja se tehtiin Eifel-vuoristoon, jossa teimme 11 km lenkin (Eifel-Schleife) .  Nyt on paras vuodenaika kun rypsipellot kukkii ja metsät on täynnä mitä erilaisempia kukkia, oli valkovuokkoja, erilaisia pieniä orvokkeja ja villejä muscareita.

Tässä kohtaa tuli mieleen miten ankaria koronamääräykset olivat 2020. Silloin nimittäin teimme saman lenkin ystäväpariskunnan kanssa emmekä saaneet mennä sinne samassa autossa emmekä periaatteessa saaneet kulkea yhdessä, vain kaksi henkilöä sai olla yhdessä eli naiset kulki kaksin ja miehet kaksin. Piknik oli kielletty ja söimme eväät salaa.

Lenkin lopussa ohitetaan katolinen kappeli, jonka maanviljelijäpariskunta on rakennuttanut kiitokseksi hyvästä ja täyteläisestä elämästään. Kappelin on suunnitellut tunnettu sveitsiläinen arkkitehti Peter Zumthor ja se on rakennettu 112 kuusen rungosta, jotka on päällystetty sementillä. Tällä kertaa pääsimme sisällekin, kun koronamääräyksiä on helpotettu

Porukka oli tyytyväinen retkeen ja hyvään keliin, josta olimme tietenkin huolehtineet. Kiitokseksi sytytettiin kappeliin kynttilä.

Patikkaa ja päkää vuoristossa

Huolimatta viileästä ilmasta patikoimme 11km lenkin Eifel-vuoristossa. Olinkin jo ehtinyt kaivata noita lenkkejä, joita viime vuoden lämpimänä keväänä teimme useita. Nyt siellä oli vain +7C , onneksi anorakkini taskussa oli käsineet.

Täällä on siitä jännää, että jostain saattaa yhtäkkiä tulla esiin joku vanha linna.

Kaverit toivat pikniktarpeita ja puolivälissä reittiä löytyi jopa penkkikin.

Sota ja rauha

Patikoimme eilen mielettömän pitkän matkan ja osittain aika hankalissa mäissä, joissa piti kamalasti varoa, ettei lähtenyt vierimään alas ja olimme aika lailla k.o. kotiin tultaessa ja iloisia siitä, että meillä on sauna, jonne pääsi lämmittämään vanhoja luitaan.  Luonto oli taas mahtava, linnut lauloivat ja metsästä löytyi jopa laite, jolla voi kuunnella lintujen orkesteria, mutta näin korona-aikaan emme viitsineet laittaa korvaa kiinni laitteeseen, varsinkin kun kuulimme sen laulun ilmankin.

Oli tunne, että olemme kaukana pahasta maailmasta,  mutta kun tarkemmin tuntee seudun, tietää, että siellä oli 75 vuotta sitten todellinen paha, sillä noissa metsissä käytiin toisen maailmansodan lopulla yksi kamalampia taisteluja amerikkalaisten ja saksalaisten kesken.  Kesä-syyskuun aikana 1944 amerikkalaiset ehtivät Atlantilta Saksan rajakaupunkiin Aachenin, mutta yhtä kauan aikaa heillä meni ylittäessä Hürtgenwaldin metsän, jonka geologian he olivat aliarvioineet, panssarit eivät toimineet näillä kukkuloilla ja näissä rotkoissa. Yhteensä Hürtgenwaldin taistelussa kaatui 3000 amerikkalaista ja saksalaista ja metsässä on isot hautausmaat ja muistomerkit kaatuneille. Amerikkalaiset kutsuivat paikkaa nimellä Death factory. Sotareportterina oli paikalla ollut mm. Ernest Hemingway ja J.D.Salinger on kuulemma jonkun taistelutauon aikana kirjoittanut ensimmäiset luvut kirjastaan Sieppari ruispellolla.
Me emme olleet kuitenkaan lähteneet katsomaan hautamuistomerkkejä vaan katsomaan luontoa ja saamaan liikuntaa ja molempia riitti.

Jätimme auton Vossenackin kylään ja ihailimme kirkon vieressä olevaa Eifelbaumia. Paikka on Nordeifelia eli Eifel-keskivuoriston pohjoisempaa osaa.  Kirkon viereen on pystytetty ns. Eifelbaum, jonka latvassa on kuvattu ihmisiä, eläimiä ja luontoa tältä seudulta.

Kylässä oli rauhallinen tunnelma, aurinko paistoi, hevosia ja lehmiä oli laitumella nauttimassa komeista maisemista.

Rinteillä näkyi paljon keltaisia pensaita.

Piikkiherneethän ne siellä kukkivat.

Vanhaa ja uutta, edessä lehmiä ja taustalla tuulienergiaa:

Paluumatkalla huomasimme autosta käsin, että pieni kahvila oli auki ja siellä oli ulkona pöytiä. Allumiehellä ei ollut maskia mukana, mutta minulla on nykyään yleensä aina yksi laukussa ja niinpä menin tilaamaan sisältä kakut ja kahvit ja istuimme ulos odottamaan tarjoilijaa. Ilmeisesti heillä oli uuden hygieniasysteemin kanssa niin paljon ongelmia, että kahvia ei kuulunut ja kun tajusimme, että viereisen pöydän pyöräilijäkaverit olivat odottaneet kahta olutpulloa jo hyvin pitkään ja joutuivat pullot saatuaan täyttämään kaavakkeet, joissa on henkilötiedot ja puh.no., päätimme peruttaa tilauksen ja ajella kotiin kahville. Kyllä vähän säälittää ne gastronomit nykyään, mutta kaikkihan on meidän itsemme hyväksi. Ja ehkä se koronakin saadaan joskus taitutettua niinkuin amerikkalaiset saivat vihdoin nujerrettua Natsi-Saksan aikanaan Hürtgenwaldissa.

Patikkalauantai

Sadetutkan mukaan sade ei ollut kovin kaukana, mutta hienosti selvisimme kastumatta 12km patikkaretkestä Bergisches Landissa. Vähän oli pilvinen sää, mutta pääasia, että ei satanut ja maisemat olivat silti kauniit.

Sienet päätettiin jättää metsään ja söimme sen sijaan paikallisessa maalaisravintolassa tuhtia ruokaa. Vasemmalla on Bergischer Burger, jossa on sämpylän tilalla oli perunalettu ja jauhelihapihvin tilalla verimakkaraa ja lisukkeena härkäpapuja. Tämä ruoka oli porukan miesten makuun. Jotkut söivät villisikaa punakaalinuudelien kanssa ja annos oli niin iso, että meikäläinen tulisi täyteen jo sen katsomisesta. Onneksi älysin tilata pienen Wienin leikkeen.

Kukkuloita, ketunleipää ja pissakieltoa

Hieno kevätpäivä hurahti kolmen tunnin patikkaretkellä kukkulaisessa maastossa. Meidän patikkaporukka on niin kiva kuin vaan olla ja voi ja puhumista riittää vaikka millä mitalla.

Tuli ihan nostalginen tunnelma, kun metsässä kasvoi taas ketunleipää ja puron rannalla kukki rentukoita, joita en piikkilanka-aidan takia päässyt kuvaamaan.

Välillä ylitimme tien, jossa oli koulubussin pysäkki. Lapset olivat tehneet sinne kieltotauluja pissaajille.

Viikonlopun ohjelmaa

Lauantain patikkaretki alkoi Ahr-joen rannalta Eifel-vuoriston reunamilta, 26 km Nürburgringiltä kuten kyltistä näkyy. Viime päivien sadesään takia olimme ehtineet jo vähän pelätä, mitähän meidän konkoilusta tulee, mutta onneksi oli poutaa

ja välillä oli jopa kovinkin aurinkoista

Puolivälissä matkaa tuli vastaan kappeli, joka on rakennettu 2006. Sodan jälkeen eräs rouva Margarethe halusi kiitoksena poikiensa hengissä selviytymisestä rakentaa kappelin. Toinen näistä pojista toteutti yli puoli vuosisataa myöhemmin äitinsä toiveen ja pystytti kukkulalle tämän kappelin. Seimen on veistänyt Salzburger Landista kotoisin oleva kuvanveistäjä. Kappeli oli suljettu ja jouduin kuvaamaan metalliristikon läpi.

Kappeli on upealla paikalla, sieltä näkee kirkkaalla säällä kauas Kölnin, Bonnin ja Nürburgin suuntiin.

Maisemat oli hienot ja reitti olisi ollut tosi kiva, jollei meidän hajamielinen, reitin suunnitellut matemaatikkoystävämme olisi johdattanut meitä harhaan. Yhtäkkiä hän ei tajunnut yhtään, missä olimme ja vei meitä jyrkkää ja märän saven takia liukasta rinnettä ensin alas ja sitten huomasi, että se oli väärä suunta ja taas kiipesimme rinteen ylös ja ylimääräisiä kilometrejä taisi kertyä pari kolme. Oli onni, että olin tajunnut ottaa vaelluskeppini mukaan.
Tänään on tarkoitus mm. kokeilla uutta haudutuspataa ja mennä elokuviin katsomaan Intouchables (en tunne suomalaista nimeä). Hauskaa tammisunnuntaita kaikille!

Sunnuntain syyslenkki

Teimme sunnuntaina 12 km lenkin läheisellä maaseudulla, tarkemmin sanottuna Walberbergillä, joka on saanut nimensä pyhästä Valpurista, joka syntyi vuonna 770 Englannin Wessexissä ja tuli lähetystehtäviin Saksaan. Kuljimme taas osittain pyhän Jaakobin pyhiinvaellustiellä, joka johtaa lopulta Santiago di Compostellaan. Kylässä, jonne parkkasimme automme, oli iso lehmuspuu, joka on ns. käräjälehmus (Gerichtslinde) eli sen alla pidettiin keskiajalla käräjät.

Taas ne roomalaiset olivat ehtineet sinne ennen meitä ja rakentaneet sinne vesijohtoja, tässä vielä osa sellaisesta.

Lenkillä tuli metsässä vastaan tällainen mökki ja mikäs siinä on asuessa, kun on siivooja ja puutarhuri varmaan käytössä.

Puolivälissä matkaa poikkesimme yhden toisen kylän hautausmaalle, josta oli hienot näkymät, kaukana pilkoitti mm. Kölnin tuomiokirkko (ei vaan näy kuvassa). Tuo romaaninen pikkukappeli on vanhempi kuin tuomiokirkkomme.

Tältä hautausmaalta löytyi Heinrich Böllin hauta.  Aika kauan jouduimme sitä etsimään, kun hautakivi oli kovin pieni eli tuossa oikealla maassa olevaan kiveen oli veistetty vain Böllin nimikirjoitus. (Taas muuten toteutui tuo edellisen postauksen pieni maailma-ilmiö, kun Böllin poika ja minä käydään samalla ortopedilla.)

Sen sijaan rouva Karhun (Baer = karhu) hauta olisi ollut paljon helpompi löytää. Siinä oli metallinen nalle kivessä ja kiven juurella kokoelma muita pikkunalleja.