Vihdoinkin pimeämpää

Täällä on ollut aivan ihmeellinen marraskuu, en tällaista muista koskaan kokeneeni. Tällaisissa maisemissa olen sauvaillut ja ihmetellyt miten tuo aurinko aina vaan jaksaa paistaa.

Eilen ripustettiin terassille Herrnhuter-tähti, tuntui ihan hassulta ripustaa sitä auringossa.

Mutta tänään, vihdoinkin harmaa taivas ja jopa satanut jonkun verran. Sitä sadetta on kovasti odotettu, sillä tämä vuosi on ollut todella kuuma ja kuiva. Se näkyy nyt mm. bensan hinnoissa, jotka ovat astronomisia, yksi syy on, että Reinissä on niin vähän vettä, että tankkilaivat voivat kulkea vain puolella lastilla ja joskus eivät saa kulkea lainkaan. Kävin muutama päivä sitten tankkaamassa ja tuttu huoltoasemani oli suljettu bensan puutteessa. Luulin jo, että en voi hakea ICE husbandia sairaalasta, jos en saa bensaa. ICE husband tuli yhtäkkiä kännyni kontakteihin ja olin vähän hämilläni, kun joku nimeltä ICE husband lähetti viestin ja ehdotti Phiharmoniaan menoa. ICE on Saksassa lyhenne pikajunalle, InterCityExpress ja ihmettelin, miten joku junasta lähettää viestiä ja pyytää konserttiin kunnes tajusin, että whatsapp oli vaihtanut Allumiehen numeroon tuon nimityksen. Olen aikanaan laittanut hänen numeronsa kännykkääni hätänumeroksi (in case of emergency), en tiedä miksi ne nyt vaihtoivat hänen nimensä kontakteissa.

Kännykästä puheen ollen päätin käyttää hyväkseni Black Fridaya ja ostin uuden kännykän, kun tuo vanha välillä reistaili. Siirryn nyt Sonysta Huaweihin, ans kattoo miten saan sen toimimaan.

Käytin myös hyväkseni Myssyfarmin 30% musta lammas-tarjousta ja tilasin itselleni ja BFF:lle ihanat myssyt. Kylmä talvi saa tulla.

Pipareitakin leivoin sillä aikaa kun ICE husband oli sairaalassa. Suomalainen piparitaikina ja saksalaiset Ampelmännchen-muotti sopivat hyvin yhteen.

Meidät on tänää kutsuttu 75v synttäreille ja on kamalan vaikea ostaa lahjaa ihmiselle, jonka maku on ehkä täysin erilainen kuin oma tai sitten ei edes itse tajua minkälainen hänen makunsta on. Allumiehen sairaalakeikan takia ei ollut tässä oikein paljon aikaakaan kierrellä kauppoja ja miettiä mitä ostaisi ja sitten taas otettiin samasta oljenkorresta kiinni kuin aina samanlaisissa tapauksissa ja ostettiin Alvan Aallon maljakko.

Kiitos Alvar, kun olet tämän maljakon suunnitellut!

30 kysymystä

1. Avioliittoja?
Yksi

2. Kihloissa?
Ei koskaan

3. Lapsia?
Meitä ei ole valitettavasti ilmeisesti pidetty pätevänä.

4. Lemmikkejä?
Ei koskaan, vaikka olisin aina halunnut koiran.

5. Leikkauksia?
Vaikka kuinka monta, viimeksi selkä tammikuussa.

6. Tatuointeja?
Ei ole eikä tule.

7. Lävistyksiä?
Korvissa, rippilahjaksi sain korvikset.

8. Muuttoja?
Aika vähän. Vanhemmat eivät koskaan muuttaneet Karjalasta tultuaan ja itse olen oikeastaan muuttanut (jos ei opiskelukämppiä otetaan huomioon) sitten vain Saksaan ja Saksan sisälläkin vain kerran.

9. Ottanut lopputilin?
En koskaan

10. Ollut saaressa?
Hyvin usein, viimeksi loman lopuksi Okinawalla Japanissa nauttimassa varpaiden katselusta ja kastelusta  temppeleiden ja pyhäkköjen sijaan.

11. Autosi?
Pikkuinen Yaris, taitaa olla vuosimallia 2002, still going strong.

12. Ollut lentokoneessa?
Ihan tarpeeksi tai varmaan liikaakin, jos hiilijalanjälkeä aletaan laskea, mutta kun soutuveneellä ei pääse niin helposti kaikkialle.

13. Onko joku itkenyt vuoksesi?
Voi hyvin olla.

14. Ollut rakastanut?
Kyllä ja olen edelleenkin.

15. Ollut ambulanssissa.
Joku vuosi sitten, kun polkupyörästä irtosi ohjaustangon kahva ja lensin asfaltille. Ambulanssi vei sairaalaan ommeltavaksi.

16. Luistellut?
Jopa rusettiluistelua. Päiväkirjassa lukee näin:
Rusettiluistelussa mun pari oli yksi sellainen nappula ja mä vaihdoin Ojalan Pirkon kanssa lippua ja sain (vihdoin) parikseni Dördön. (En muista enää kuka oli Pirkko enkä myöskään Dördöä, se oli varmaan joku meidän antama salanimi.)

17. Surffannut?
Vain internetissä, vedessä en uskaltaisi.

18. Ollut risteilyllä?
Ei ole vielä kiinnostanut.

19. Ajanut moottoripyörällä?
En uskalla.

20. Ratsastanut hevosella?
En uskalla.

21. Lähes kuollut?
En onneksi.

22. Ollut sairaalassa.
Hyvinkin usein. Eilen viimeksi, tosin vierailulla. Mehän olemme Allumiehen kanssa symbioosi ja kun minulta leikattiin tammikuussa selkärangasta kysta, mies päätti olla solidaarinen ja saada saman ongelman, leikattiin eilen, sama neurokirurgi ja sattumalta myös sama huone. Kaikki o.k.

23. Suosikkihedelmä
Mango

24. Aamu vai ilta.
Aamu. Morgenstund hat Gold im Mund, sanoo saksalainen.

25. Lempiväri
Vaihtelee kovasti

26. Viimeisin puhelu
Kaveri soitti kysyi miten leikkaus meni.

27. Kahvi vai tee.
Kahvi

28. Kissa vai koira
Koira

29. Viimeisin viesti
Millä alueella se kysta oli? LWS?
Näin kysyi ystäväni. Tämä on sitä meidän puhumaa siansaksaa saksansuomea eli käytetään sitä kieltä ja sanaa, mikä ensimmäisenä tulee mieleen. LWS on Lendenwirbelsäule enkä edes tiedä, mitä se on suomeksi, siellä ei taida olla sille sanaa lainkaan, englanniksi lumbar spine, onkohan se lannenikama?

30. Paras vuodenaika.
Kevät kun luonto puhkeaa kukkaan.

Friday Favourite Photo

Japanilaiselle koira on jotain täysin muuta kuin eurooppalaiselle. Useimmiten ihmiset kantavat koiraansa sylissä kuin lasta tai sitä pidetään sisällä kuin sisäkissaa. Minna Eväsoja kertoi kirjassaan Melkein geisha lainakoirastaan, joka ei ollut juuri ulkona ollut ja pelkäsi jopa ensimmäistä vastaantulevaa kukkaa. Koirille on omia lastenkoiranvaunuja ja ne puetaan ihmeellisiin vaatteisiin. Tämä aurinkolasipäinen koira oli se kaiken huippu.

Hiroshima mon amour

Kiotosta lähdimme Shinkansenilla Hiroshimaan. Meiltä kotoa pääsee parisensataa kilometria Frankfurtiin kolmessa vartissa nopealla junalla, mutta eipä Deutsche Bahn pysty kilpailemaan japanilaisten luotijunien kanssa, jotka kulkevat omalla leveällä radallaan kymmenen minuutin välein aivan mielettömään äänettömästi ja täysin keikkumatta ja sekunnilleen aikataulun mukaan. Olisipa meilläkin Euroopassa tällaisia matkustusmahdollisuuksia ja kenenkään ei tarvitsisi lentää. Vain isojen matkalaukkujen kuljetus Shinkansenissa on hankalaa, varsinkin jos on 25 hengen ryhmä ja jokaisella iso matkalaukku plus käsimatkatavara. Siksi meidän isot kapsäkkimme kuljetettiinkin kuorma-autolla, joka toi laukut tosin vasta seuraavana päivänä hotelliimme, mutta tiesimme sen ja osasimme ottaa päivän tarpeet mukaan käsimatkatavaroihin.

Hiroshima oli mukava yllätys, idyllinen ystävällinen moderni kaupunki, vanhaahan ei tunnetuista syistä ole enää tallella. Hypokeskus, jossa atomipommi räjähti 500m korkeudella maasta 6.8.1945 kello 8:15, oli aivan lähellä hotelliamme. (Onneksi oli kreikkaa osaava Allumies mukana, joka osasi selittää, että hypokeskus on maan päällä, vastakohta epikeskus maan alla.)

Jostain ihmeen syystä tämä lähellä ollut rakennus ei kokonaan romahtanut, se on nyt "Atomic Bomb Dome" ja muistuttaa trumppilaisten julmista teoista, hehän olivat tahallaan etsineet tietyn kokoisen kaupungin ja siviiliväestön uhrikseen.

Tämän nurmikon alle on kerätty tuhansien pommiuhrien tuhka, yhteensä pommituksessa kuoli noin 90000 ihmistä.

Tämä muistomerkki muistuttaa Sadoke Sasakista, joka oli pommin pudotessa vähän alle 3v. Hän sairastui myöhemmin leukemiaan. Vanhan japanilaisen legendan mukaan jumalat antavat ihmiselle mahdollisuuden saada yhden toiveen toteutumaan, jos tekee 1000 origami-kurkea ja Sadoke teki ja toivoi paranevansa, mutta eipä toive toteutunut ja hän kuoli 1955.

Lapsiryhmät käyvät katsomassa patsasta

ja tuovat paperista taiteltuja pieniä kurkia.

Kävimme myös Hiroshiman Peace Memorial-museossa ja se otti välillä koville. Tämä taulu ja Akiko Takakuran teksti koskettivat.

Ehkä kaikkein eniten vollotin nähdessäni  tämän kolmipyöräisen.

Hiroshiman katastrofista eloonjäänyt Tatsuharu Kodama on kertonut pyörän tositarinan kirjassaan Shin's tricycle. Pikku-Chin (kuvassa oikealla) oli ajelemassa pyörällään ulkona, kun pommi räjähti. Isä hautasi poikansa ja tämän rakastaman pyörän pihaan ja kaivoi ne esille 1985 ja pyörä lahjoitettiin museoon.

Museo on ehdoton MUST hyvähermoisille.

Japanilaisilla on erilainen suhde atomivoimaan, koska suurin osa sähköstä tuotetaan sillä keinolla. Minä hätkähdin, kun Tokiosta lähdettyämme näin risteyksessä kyltin Fukushima.  Päivämäärä 11.3.2011  (korjattu) on muistissa aivojeni samassa lokerossa kuin World Trade Center ja Estonia.  Paikallinen matkaoppaamme oli kotoisin 20km Fukushimasta ja hän kertoi, että Japanin virallinen taho ei pitänyt tärkeänä informoida kansalaisia ja hekin saivat tiedon tapahtumasta internetin kautta ulkomaisista lähteistä. He nappasivat 13v tyttärensä ja lähtivät autolla sukulaisten luokse Osakaan, jossa olivat muutaman viikon. Kun sitten tuli tieto, että koulut ovat taas auenneet, ystäviään kaivannut tytär halusi välttämättä takaisin kotiin ja kouluun ja niinpä sitten taas palattiin saastuneelle kotiseudulle, huh huh. Tosin he sitten myöhemmin muuttivat vuoristoseudulle puhtaampaan ilmaan.

Jatkoa Kiotolle

Kävimme mm. Ryoan-ji'ssa, se on zen-buddhistien kivinen puutarha, 30x40 m kooltaan, siinä sorapohjalla viisi kiviryhmää, yhteensä 15 kiveä, joita kaikkia ei voi mistään nähdä yhtä aikaa. Pienoismalli oli mielenkiintoinen täysin sokealle matkatoverillemme, joka sai käsin tutkiskella sitä.
Laitan tämän vähän tylsän kuvan ihan vaan sen takia muistoksi, että en ikinä tule unohtamaan tätä ihanaa sokeaa ihmistä, joka miehensä kanssa matkustelee ympäri maailmaa ja saa sokeudesta huolimatta niin paljon vaikutteita kuulonsa, hajuaistinsa, muistinsa avulla ja on maailman positiivisin ihminen, joka pysyi kaikessa mukana, kiipesi vaikka kuinka korkealle vuorelle ja jopa osasi syödä puikoilla. Hän on ammatiltaan yleinen syyttäjä ja minulle uusi idoli.

 Tässä puutarhan kivinen pesuallas, bambu toimii vesijohtona.

Kivessä lukee teksti, jonka opas käänsi saksaksi:
ich = minä
nur = ainoastaan
wissen = tietää
reichen = riittää

Teksti tarkoittaa, että "vain minä yksin tiedän, että olen tyytyväinen" tai "rikas on se, joka osaa olla tyytyväinen". 
Saksalainen oppaamme oli muuten oleskellut joskus kolmisen kuukautta opiskeluaikanaan zen-luostarissa ja se oli ollut todella kova juttu, varsinkin kun talvella oli vielä kamalan kylmää eikä lämmityksestä tietoakaan.

Yksi Kioton highlight oli ilman muuta Kinkaku-Ji eli kultainen temppeli/paviljonki.

Ryhmämme kohteisiin ei kuulunut Fushimi-Inari-pyhäkkö, joka on hyvin pidetty ja siellä on useimmiten niin täyttä, että siellä olisi vaikea liikkua 25 hengen porukalla, mutta me lähdimme sinne nelisteen junalla ja kyllä kannatti lähteä. Alue on tunnettu lukemattomista punaisista shintopyhkön porteista, toorista. Toorista tietää aina, että on kysymys shintosta eikä buddhismista. Me kiipesimme noin nelisen kilometriä ylös kukkulalle tooritunneleiden kautta.

Kiotosta käsin teimme sitten vielä retken Naraan, yhteen entiseen pääkaupunkiin. Jos oikein muistan, pääkaupunki vaihdettiin aina, jos keisarinna synnytti lapsen eli niitä entisiä pääkaupunkeja on lukuisia.
Nara on tunnettu hassuista peuroistaan, jotka kerjäsivät jatkuvasti ruokaa

 ja myös buddhistisesta Todaiji-temppelistä ja jättiläisbuddhasta.

Täällä temppelissä oli myös kolo, josta voi yrittää ryömiä läpi ja jos onnistui, pääsee paratiisiin. Ainoa, joka meistä mahtui läpi, oli XXS-kokoinen ystäväni, mutta hän ei ollut oikein innostunut lähtemään sinne paratiisiin, kun olisi siellä niin yksinäinen.

Naran keikkaan yhdistettiin sitten vielä käynti Ujissa, joka on tunnettu buddhistisesta temppelistään nimeltä Byodo-in, vaikuttava juttu sekin.

Seutu oli muutenkin kaunista ja saimme seurata rannalla merimetsokalastusta. (Meinasin kirjoittaa kormoraani, mutta onneksi katsoin netistä, että se onkin suomeksi merimetso.) Kalastajilla oli langan päässä merimetso, joka laskettiin veteen ja kun se nappasi sieltä kalan, kalastaja otti sen siltä nopeasti pois.

Matka jatkuu Hiroshimaan.

Kioto ja geisha

Matka jatkui Kiotoon, joka miellytti meitä heti, se oli enemmän sitä Japania, mitä olimme etsimässä. Se ei ole täynnä pilvenpiirtäjiä kuten Tokio ja  komeita temppeleitä on niin paljon, että pitää aina miettiä mikä mikäkin oli.
Tämä on buddhistinen Ginkaku-ji tai usein sanotaan hopeinen paviljonki, jonka komea puisto on Edo-kaudelta. 

Filosofin polku on tunnettu parin kilometrin kävelytie kanavan varrella. Se on tietysti kauneimmillaan keväällä, kun kirsikkapuut kukkivat.

Jestas, me nähtiin kyllä niin paljon, että en edes muista mikä pyhäkkö tämä oli, varmaankin Heian-jingu.

Tämä vauveli oli ilmeisesti kuukauden ikäinen, silloin nimittäin lapset viedään temppeliin siunattavaksi. Vauvan otsaan on piirretty joku merkki.

Kioton giganttinen futuristinen rautatieasema on todella näkemisen arvoinen lasi- ja metallikompleksi. Arkkitehtuuri esittää milloin vesiputousta, milloin lammikkoa tai bambusmetsää. Eipä ole ennen tullut niin tarkkaan katsottua mitään asemarakennusta.

Nuo loppumattomat jyrkät rullaportaat oli jo kokemus.

Asemalta löytyy paljon ruokapaikkoja, joista lähes kaikissa oli lounasaikaan jonot. Japanissa joutuu usein jonottamaan ja näimme Okinawalla ravintolan, jossa oli pitkä jono ja lapussa luki "waiting time 120 minutes". Useissa paikoissa on ravintolan edessä jonottajille istumapaikat ja aina kun vapautuu pöytä, koko jono siirtyy tuoleissa eteenpäin.

Mekin jonotimme ja söimme nuudelikeiton tempuravihannesten kanssa.

Gionin kaupunginosa on tunnettu geisha-alue, mutta nämä tytöt eivät ole mitään geishoja vaan ihan tavallisia kimonoon pukeutuneita nuoria naisia.

Tässä talossa asuu geishoja

ja tässä näkyy geishojen nimitauluja oven pielessä.

Meillä on ainutlaatuinen tilaisuus nähdä aito geisha. Olimme ravintolan kabinetissa ja sinne (vain sinne) tuli (tilauksesta) oikea geisha tai oikeastaan maiko, joka on vielä geishan opissa. Geishalla ei ole mitään tekemistä prostituution kanssa, geisha on seuranainen, jonka voi maksusta tilata. Nimi geisha tarkoittaa monitaitoista henkilöä, geishat viihdyttävät asiakkaitaan keskustelemalla, laulamalla, tanssimalla.  Geishan ammattiin ei ole nykyään enää kovin paljon hakijoita ja koulutus kestää vuosia. Geisha (mama-san) ottaa kotiinsa nuoren tytön koulutettavaksi ja tyttö saa mama-san'in sukunimen eli vähän niinkuin adoptio. Meidän pikku-maikomme oli käynyt peruskoulun, josta valmistutaan 15 vuotiaana ja sitten siirtynyt Kiotoon "kasvatiksi". Kaksi kertaa vuodessa hän saa käydä katsomassa vanhempiaan. Geishat meikkaavat kasvonsa vitialkoiseksi, huulien punaaminen on tarkkaan määrätty, aloittelijat saavat esim. käyttää huulipunaa vain ylähuuliin. Pukeutumiseen ja meikkaamiseen menee paljon aikaa. Yksi asu maksaa noin 3000 euroa ja meidän maikomme "äidin" talossa oli satoja kimonoita ja obeja. Geishan elämä muistuttaa aika tavalla nunnan elämää, geisha liikkuu kaupungilla vain silloin kun on menossa töihin, muuten ulkona ei liikuskella. Meidän maikomme oli todella sympaattinen ja fiksu tyttö. Hän mm. tiedusteli, mistä maista ryhmämme oli kotoisin ja kun joku sanoi Saksasta, Sveitsistä ja Etelä-Afrikasta, minä lisäsin "ja Suomesta!", Maiko hymyili nätisti ja sanoi "ai, Suomestakin"eli hän selvästi tunsi Suomen, jota ei voi kaikista keskieurooppalaisistakaan väittää. Saimme esittää kysymyksiä ja tyttö vastasi kaikkiin Mikki Hiiren äänellään, Japanissahan on hienoa puhua sellaisella piipittävällä äänellä. Oli tämä aika hieno kokemus. Meillä on jossain kirjahyllyssä Arthur Goldenin kirja Geisha, olisi pitänyt muistaa lukea se uudelleen ennen matkaa.

 

Kiotossa oli niin paljon nähtävää, että pitää jakaa postaus.