Isä marinoi sillit

Olimme joku päivä sitten yhdessä lempiravintoloistamme nimeltä Haus Scholzen, joka on ollut perheyritys jo viime vuosisadan alusta. Sieltä saa hyvää ruokaa ja erittäin hyvän palvelun. Sisustus on sellainen todella vanhanaikainen ja usein oikein hymyilyttää se, mutta olisi toisaalta paha. jos muuttaisivat sitä modernimmaksi. Paikka on siitä kiva, että siellä käy sekä nuoret että vanhat ja moni turistikin eksyy sinne jonkun matkaoppaan avulla. On tosi hauskaa tarkkailla vanhoja rouvia, jotka tulevat sinne päivällä syömään. Tässäkin kuvassa on oikeassa laidassa lady, joka oli varmaan juuri saanut uuden permanentin ja tuli sen jälkeen syömään ja syömiseen kuului hänellä myös lasi punaviiniä ja ruoan päälle pieni ryyppy ja sitten vielä espresso, hän osaa nauttia elämästä.

Tilasin silliä ja tuli mieleen tarina Allumiehen alakouluajalta. Luokkaa pyydettiin kirjoittamaan "was macht der Vater" eli mitä isä tekee ja Allumies kirjoitti "der Vater legt die Heringe ein" eli isä marinoi sillit. Varmaan oli opettajasta hauskaa ja ihmeellistäkin lukea, sillä sen ajan miehet eivät yleensä Saksassa eikä varmaan Suomessakaan välttämättä osallistuneet keittiöhommiin. Meillä on vieläkin kellarissa (pölyisenä kuten kuvasta näkyy) appiukon astia, jossa hän valmisti sillit.

Tilaamani silliannos oli tämän näköinen:

Sillin kastike tehdään kermasta, jugurtista/rahkasta tms ja maustetaan sinapilla ja etikalla ja joukkoon pilkotaan omenaa, suolakurkkua ja sipulia ja maustetaan suolalla, pippurilla ja ripauksella sokeria. Perinteinen lisuke on keitetyt tai paistetut perunat. Guten Appetit!

Nappeja painamassa

Yhä useammassa kaupungissa otetaan nykyään parkkiautomaateissa käyttöön uusi nappi nimeltä Brötchentaste eli sämpylänappi. Se oikeuttaa varttitunnin maksuttomaan parkkeeraukseen. Ihan fiksu keksintö, jos haluaa nopeasti hypätä leipomoon tai apteekkiin.

kuva: Tagesspiegel

Minä olen tässä painellut nyt eri nappeja kun olen yrittänyt saada ja onnistunutkin saamaan lippuja kahteen konserttiin. Meillä järjestää joka vuosi marraskuussa Kunstsalon konsertteja joko yksityisten kodeissa tai sitten joissakin toimistoissa tai vaikka ihan missä tiloissa paitsi konserttisaleissa.

 Liput ovat hyvin kysyttyjä ja pitää olla nopea painamaan netissä nappia, kun ne tulevat myyntiin. Jotkut liput tulivat jo eilen kello kymmenen  myyntiin Kunstsalonen jäsenille ja onnistuin saamaan meille liput Itä-Aasian taidemuseoon, jonka hienoissa puitteissa soittaa pianisti Olga Scheps.

Tänään tulivat liput sitten myyntiin kaikille kiinnostuneille ja tasan kello kymmenen painoin oikeaa nappia ja sain liput konserttiin, joka järjestetään pienessä vanhassa kirkossa.

kuva: Kirche-in-Frechen.de

Siellä kuulemme Klezmer-musiikkia, jota muistan kuulleeni joskus kauas sitten yhdessä pienessä kylässä  Itämeren lähellä, sielläkin muuten kirkossa, pienessä kalastajakirkossa, jonka katosta riippui hieno laiva. Tällä kertaa klezmeriä esittää Klezmer Trio, tässä esimerkki heidän musiikistaan:



Marraskuu on mielestäni tylsä kuukausi ja on kiva, jos tulossa on ohjelmaa, jota odottaa innolla.

Epäonnea korujen kanssa

Olen hyvä hukkaamaan koruja, esim. kaksi Lapponian sormusta on kateissa, joista toinen oli minulle tosi tärkeä, kun olin ostanut sen sairasvakuutuskorvausrahoilla kilpirauhasleikkauksen jälkeen. Vakuutus olisi korvannut yhden hengen huoneen sairaalassa, mutta kun otin kahden hengen huoneen, sain loput rahana ja ostin sillä sormuksen. Viimeksi hukkasin itselleni erittäin rakkaan pienen elefanttikaulakorun, jonka ostin kymmenisen vuotta sitten Bangkokista, jossa olimme vankeina, kun lentokenttä oli suljettu mellakoiden takia. Hotellin lähellä oli korukauppa ja mies antoi huiman alennuksen, kun olimme Saksasta, kun olimme early morning customer ja kun meillä oli harmia lentokentän takia. Elefantti oli kaulassani kesäkuussa ja Maastrichtin matkalla se juuttui anorakkia laittaessani päälle huppuun ja ystäväni irroitti sen, mutta ilmeisesti siinä oli kuitenkin joku pahempi vika ja kotona huomasin, että koru oli kadonnut. Se oli mulle niin tärkeä, että melkein tekisi mieli lähteä Bangkokiin ostamaan uusi, mutta kun ei oikein huvittaisi lähteä sinne.
Joku aika sitten päätin ostaa jonkun uuden kaulaketjun ja päädyin Efva Attlingin Tove-koruun, joka on mielestäni ensinnäkin nätti ja toiseksi se on nimenomaan muisto Tove Janssonista. Koru tuli sitten postissa Ruotsista, mutta se oli rikki eli siitä puuttui rengas, johon lukko suljetaan. Luulisi, että nyt sen verran tarkistavat, mitä sinne rasiaan laittavat. Lähetin valituksen sähköpostilla ja minulle ilmoitettiin, että FedEx tulee hakemaan rikkinäisen korun ja vasta sen jälkeen voidaan lähettää uusi. Odotin sitten pari kolme viikkoa ja ihmettelin, että milloinkahan FedEx soittaa kelloa ja olenko silloin kotona, aika ihmeellinen systeemi. Pyöräloman jälkeen lähetin sitten toisen meilin ja sitten ilmoitettiin, että uusi koru lähtee heti postissa eikä rikkinäistä tarvitse palauttaa. Tykkään korusta kovasti, mutta on se aika huteraa tekoa enkä yhtään ihmettelisi jos lukkokohta menisi uudelleen rikki. Ehkä otan siitä vain sen osan, jossa ei ole ketjua ja pyydän tuttava kultaseppää laittamaan siihen paremman ketjun.

Taidetta ja ruokaa Bonnissa

Kävimme eilen Bonnissa kahdenkin syyn takia. Ensimmäinen oli Ferdinand Hodlerin näyttely  KAH:ssa eli valtion taidehallissa. Hodler ei taida olla kovin tuttu suomalaisille, en ainakaan löytänyt netistä kovasti suomenkielistä tekstiä.

Esitteessä alhaalla vasemmalla on lempparitauluni. Oli tarkoituksena ostaa se postikortti museokaupasta, mutta ilmeisesti se on monen muunkin lemppari ja oli loppuunmyyty.

Tämä potilaskuva muistuttaa minua jotenkin Schjerfbeckistä, en tiedä tuleeko muille sama mieleen.

kuva Wikimediasta

Tässä linkissä näytetään, miten yksi Hodlerin valtavan isoista maalauksista saatiin kuljetettua Jenan yliopiston aulasta Bonnin näyttelyyn.

Näyttelyssä ei saanut valokuvata ja otin sitten ainakin kuvan taidehallin aulasta, joka oli harvinaisen tyhjä.

Toinen syy lähteä Bonniin oli kutsu syömään tällaisia herkkuja:

Tällä kutsulla on erikoinen tausta. Patikkaporukkamme viime retkellä Allumiehen entisen pomon vaimo G tarvitsi apuani. Hänellä on Parkinsonin tauti, aivan valtava vapina, mutta toisaalta hän puree hampaat yhteen ja patikoi silloinkin tosin lyhyemmän lenkin, mutta oli sekin 8km ja tunnen monta tervettä ja nuorempaa ihmistä, joka ei edes sellaista lenkkiä jaksa. Aika lailla matkan alkuvaiheessa G pyysi minua kävelemään hitaammin kuin muu  porukka ja kävi ilmi, että hänellä oli aivan mieletön pisuhätä. Eihän siellä Eifel-vuoriston metsissä mitään vessaa ole ja silloin oli vielä koko yön satanut ja polun vieressä oleva ruohikko oli korkeaa ja märkää, mutta ei auttanut muu kuin riisua vaan siinä tiellä housut. Minä pitelin G:n sauvoja ja hän yritti vapisevin käsin avata housujen nappia ja vetoketjua, mutta se ei onnistunut. Heitin sauvat maahan ja avasin pöksyt, mutta siinä vaiheessa alkoi pisu jo tulla ja alushousut olivat jo ihan märät, kun yritin vetää niitä alas. Lopuksi koko nainen oli täysin märkä. Onneksi olin laittanut reppuuni mikrokuituliinan ja sillä sitten kuivasin reppanaa ja vedin taas märät alushousut ylös. Minne sitten laittaa se mikroliina, eihän sitä voinut luontoon jättää eli laitoin sen reppuuni. Käteni olivat tietenkin pissassa eikä siellä ollut pariin tuntiin mahdollista pestä niitä. Olen aina ollut aikamoinen inhoaja ja ihaillut esim. sairaanhoitajia, jotka joutuvat tekemään vaikka mitä ja olin loppujen lopuksi ylpeä itsestäni, että pystyin tuon asian hoitamaan. Kiitokseksi avustani saimme kutsun syömään kivaan bonnilaiseen ravintolaan.

Bonnin komea yliopistorakennus kiilteli eilen taas iltapäiväauringossa niin nätisti, että oli pakko napata autosta kuva siitä.

Ikkunanpesun voi välttää näin

En pidä lainkaan ikkunanpesusta, vaikka kyllähän se Kärcherillä sujuu mukavammin kuin muilla systeemeillä. (tämä postaus ei valitettavasti ole yhteistyönä Kärcherin kanssa)
Toinen mahdollisuus on heittää vanhat ikkunat pois ja ostaa tilalle uudet, maksaa tosin vähän enemmän kuin Kärcher.

Eikä se työmääräkään pienempi ole, kun joutuu raivaamaan kaikki mööpelit syrjään, että miehillä on tilaa työskennellä.

Mutta palkinnoksi saa uudet puhtaat Veluxin ikkunat (tämä ei ole valitettavasti yhteistyönä Veluxin kanssa), vaikka syyssade tuolla jo piiskaa uusia ikkunoita ja likaa ne. Hieno juttu näissä ikkunoissa on, että niissä on moottorilla käyvät ulkokaihtimet, jotka pitävät kesällä helteet pois talosta ja talvella eristävät kylmää. Ja kaiken lisäksi nykyään on saatavana aurinkokennolla toimivia kaihtimia eli sähköjohtoja ei tarvinnut vetää.

Kun tämä nyt on tällainen lifestylepostaus, niin näytänpä teille meidän uuden PC-tuolin, näitä myy täällä Discounter Aldi (Lidl'in isovelikilpailija) 80 eurolla ja tuoli on tosi kiva, kun se keikkuu sopivasti tarpeen mukaan ja korkeutta voi säädellä. (Tämä ei ole yhteistyössä Aldi kanssa)

Suomalaiset bloggarit pesevät näköjään nyt kaikki yhtä aikaa Bioluvililla. Sitä ei ole meillä saatavilla, joten en voi edes ilman yhteistyötä kertoa, miten vaatteeni ovat nyt niin puhtaita. Meillä on Aldista ostettua pesupulveria ja sekin toimii ihan kunnolla.

Ei mennyt niin kuin Strömsössä

Vaikka olimme hyvin tyytyväisiä pyörämatkaamme, ei kuitenkaan kaikki mennyt niin kuin Strömsössä (kiva sanonta muuten suomen kielessä).

1) Amppari puri minua reiteen ja siitäpä tulikin taas aikamoinen punainen läiskä ja kutisi monta päivää. Istuin ulkokahvilassa korituolin päällä ja ilmeisesti siinä istui myös ampiainen, onneksi oli antihistamiinia ja Fenistiliä mukana.

2) Metsätöiden takia yksi tie oli suljettu ja jouduimme etsimään uuden reitin, jota minä en kyllä olisi koskaan löytänyt ja olisin varmaan eksynyt täysin, mutta onneksi tuo parempi puolisko on hyvä arvioimaan suuntaa ja lukemaan karttoja ja löysimme kiertotien, joka oli tosin aika mäkinen ja lisäkilometrejä tuli noin kymmenen. Kaiken kukkuraksi tiellä tuli vastaan lätäkkö eikä mikään matala vesi. Minä en uskaltanut ajaa sen läpi keskeltä korkean veden kohdalta ja reunat taas viettivät niin siihen keskelle, että en siitäkän halunnut ajaa. Eipä sitten muuta kuin riisua kengät jalasta ja kahlata matalampaa reunaa lätäkön läpi. Onneksi vesi oli aivan kirkasta ja ihmeen lämmintä ja sain talutettua sen läpi ja laukussa oli pyyheliina, jolla voin kuivata jalkani.

3) Kerran hyppäsin jotenkin hassusti pyörän päältä ja venäytin vähän lihaksia ja se tuntuu vieläkin, mutta ei se nyt pahemmin haitannut.

4) Pysähdyimme katsomaan kohtaa, jossa Salzach ja Inn yhtyvät. Valitettavasti kasvillisuus oli niin korkeaa, että ei oikein hyvin nähty. Allumies kurkki ensin yhdestä kohtaa

ja kun siitäkään ei hyvin näkynyt, hän kiipesi kiviaidan päälle ja hyppäsi kaiken nähtyään sitten siitä alas. Valitettavasti hän oli pyörältä noustessaan unohtanut deaktivoida airbaginsa tai turvatyyny se näköjään onkin suomeksi ja tyyny tietenkin luuli, että nyt on tulossa onnettomuus ja pamahti auki.
Kyllä meiltä naurua riitti. Toisaalta harmi, että kävi niin ja turvatyyny pitää korjata, mutta toisaalta oli ihan mielenkiintoista nähdä, että se vekotin todella toimii. Ylemmässä kuvassa se näkyy Allumiehen kaulassa vielä kunnossa ja tässä alemmassa possulla on tukankuivaaja päässään. Se pamaus oli kyllä aika kova ja ensimmäinen ajatus oli, että nyt meni polvi.

5) Allumies kaatui jarruttaessaan nurmikon ja asfaltin välillä olevassa sorassa, takapyörä liiti kuin jäätiköllä. Se oli juuri sellainen juttu, mitä pelkään kamalasti ajaessani jyrkkää alamäkeä soratiellä.
Pää oli pehmeällä nurmikolla, mutta kylkensä hän satutti, onneksi oli viimeinen etappi ja hän selvisi siitä hyvin. Pelkäsimme jo vähän kylkiluun katkenneen, mutta se on "vain" ruhjevamma, joka voi toisaalta olla yhtä kivulias kuin katkennut luu.

6) Viimeisenä päivänä ajoimme Passauhin ja siellä olimme hotellissa, jossa ei ollut hissiä ja huoneemme olivat kolmannessa kerroksessa. Respassa oli vain hentoinen tyttö, josta ei olisi ollut apua painavien matkalaukkujen kantamisessa. Kun seisoimme siinä portaiden edessä, sanoin oikein kovalla äänellä Allumiehelle, että sinä et nyt sitten kanna mitään ja odotin, että kolmas matkalainen GM tajuaisi, että olisi aika auttaa rampaa kaveria, mutta turha luulo, hänhän on ego ja lähti voivotellen kantamaan omaa laukkuansa ja minä sitten kannoin ne meidän kaksi 20 kilon laukkua kolmanteen kerrokseen. Kaikki ystävät tietävät, että en ollut halukas tekemään tätä matkaa näin pienessä eli kolmen porukassa  ja nyt kävi niin kuin pelkäsinkin.  GM hoiti aina vain omat asiansa eikä esim. koskaan avannut tai lukinnut pyöriä, jotka lukittiin aina yhteen numerolukolla. Hän saattoi seistä aamulla jo pyörien vieressä ja odotti, että me tulemme avaamaan numerolukon. Hän ei myöskään koskaan mennyt hotellin respaan kysymään, minne pyörät saa parkkeerata yöksi, vaan odotti, että Allumies hoitaa asian. Tämä käyttäytyminen oli tuttua jo edellisiltä matkoilta, mutta silloin oli muita mukana eikä se tullut niin keskeiseksi jutuksi ja me nauroimme asialle. Tuon matkalaukkujen kantamisaarian jälkeen pinnani paloi ja syytin häntä myöhemmin illalla egoismista. Hän ei ollut tullut ajatelleeksi, kun oli niin vaikea kantaa oma laukku. Ressukka. Miten voi olla huomaamatta, kun niin kovalla äänellä mainitsin asiasta.  Mutta hyökkäys on paras puolustus ja sitten _me_ saimme kuulla kunniamme, kun meiltä kuulemma puuttuu empatia täysin emmekä ole vaimonsa Ginan sairastaessa/kuollessa pitäneet _hänestä_lainkaan huolta. Olisimme kuulemma voineet kutsua häntä (vielä) useammin syömään. Kaikki ystäväpiirissämme pudistavat päätään moisesta väitteestä ja kännyssäni on tallella vielä monta viestiä Ginalta, jossa hän kiittelee huolenpidosta. Seuraavana aamuna asiasta ei enää puhuttu. Let's see mitä tulevaisuus näyttää.

Pyörämatkan etappi Salzburg -> Burghausen -> Passau

Salzburgista matka jatkui Salzachin rantaa pohjoiseen päin. Yhdessä kohtaa metsätie oli suljettu metsätöiden takia ja jouduimme etsimään vaihtoehdon ja tekemään varmaan 10 km kiertotien, mutta onneksi oli tuo Allumies mukana, jolla on loistava suuntavaisto. Itselläni olisi varmaan mennyt muutama päivä aikaa ja GM olisi varmaan vieläkin siellä metsässä.
Seuraava yöpymispaikka oli Burghausen, joka sijaitsee myös Salzachin rannalla. Yksi noista pyöräilyn kohokohdista on nähdä yhtäkkiä edessä joku linna tms.  Tässä taas sydän tykytti, kun tajusin, että olemme saapumassa Burghauseniin. Samanlainen tunne oli mm. näkiessäni Loiren linnoja.

Burghausen on Saksan puolella ja se on tunnettu linnastaan, joka on maailman pisin. Aikamoisen ylämäen jouduimme ajamaan ennenkuin pääsimme tuonne linnan luokse hotelliimme.

Seuraavana aamuna laskettelimme sitten sitä jyrkkää mäkeä alas ja matka jatkui vastapäiselle kukkulalle, mutta ei ollut mitään mahdollisuutta ottaa vauhtia, sillä välissä oli kovaliikenteinen risteys ja olihan siinä sitten kova polkeminen ennenkuin päästiin taas ylös.
Ajoimme sitten vaihteeksi Itävaltaan Braunau-nimiseen pikkukaupunkiin, joka on muuten aivan kiva maalaiskaupunki, mutta vaan negatiivinen konnotaatio, sillä siellähän on syntynyt eräs itävaltalainen maalari nimeltä Hitler.

Kun tuli kahvinälkä, poikkesimme söpöön Landgasthausiin

jossa saimme taivaallista munkkia aprikoositäytteellä, vieläkin tulee vesi kielelle, kun katson tätä kuvaa.

En edes muista tämän paikan nimeä, ajoimme sen ohi joen toisella puolella. Kännykkä on vähän photoshoppaillut itse, vaikka oli se alkuperäinenkin kuva ihan kiva.

Vastaan tuli myös augustiinilaisluostari Reichersberg

ja sitten saavuttiinkin jo maaliin eli Saksan puolelle Passaun kaupunkiin. Passau on hienolla paikalla kolmen joen eli Tonavan, Innin ja Ilzin rannalla, mukava yliopistokaupunki. Siellä oli aika pimeää ja välillä satelikin enkä jaksanut ottaa kuvia.


Pyörät saimme jättää hotellin autotalliin ja olimme yhden yön hotellissa ja seuraavana päivänä meidät kuljettiin takaisin lähtökohtaan Krimml'iin, jossa automme oli koko viikon hotellin parkkipaikalla. Kotimatkalla olimme sitten vielä yhden yön söpössä baijerilaisessa Bad Tölz'in kaupungissa ja siellä paistoikin sitten taas aurinko.

Matka oli hirveän kiva, vaikka kommelluksiakin sattui, niistä sitten eri postaus.

Pyörämatkan etappi Zell am See -> Lofer -> Salzburg

Matka jatkui Zell am Seestä kauniissa maisemissa ja helppokulkuisessa maastossa ja jopa auringonpaisteessa.

Tai olihan siinä muutama ylämäki, jossa mm. ystävämme Ginamies (GM) joutui muistamaan saksalaisen sanonnan "wer sein Rad liebt, der schiebt" eli joka rakastaa pyöräänsä, taluttaa sitä. Minähän saatoin painaa e-biken nappia ja saada myötätuulta ja odotella mäen päällä ja ottaa kunnianhimoiselle GM:lle valokuvia muistoksi. :-)

Tästä kyltistä oli pakko ottaa kuva, sillä Gerling oli ensimmäinen työnantajani Saksassa.

Vastaan tuli maalaisankkoja vain onko nuo hanhia

ja lampaita

ja reitti oli siitä jännä, että aina silloin tällöin ajettiin jonkun sillan yli ja oltiin ykskaks Saksassa ja sitten taas takaisin Itävaltaan. Joskus emme aina tienneet, missä maassa olemme ja piti tarkastaa se autojen rekkareista. Tässä mm. yksi silta Itävallan puolelta. Eläköön yhtynyt Eurooppa!

Välillä olimme yötä Loferin pikkukaupungissa koko matkan huonoimmassa hotellissa. Inhoan hotelliaamiaista, jos aamuseitsemältä on kaikille pöydille laitettu termoskannu ja siinä huonoa tuntitolkulla seisonutta kahvia. Ilmeisesti ongelma oli, että Lofer on enemmän hiihtopaikka ja monet hyvät hotellit ovat kesällä kiinni. Onneksi löysimme sentään aivan loistavan ruokapaikan nimeltä Am Platzl, sinne kannattaa mennä, jos on maisemissa. Luulen, että heidän kolmen tähden hotellinsa olisi ollut paljon parempi kuin se meidän neljän tähden. Mehän emme ole itse voineet määrätä hotellia, on otettava se mikä tähän matkaan kuuluu. Matkan järjestäjähän kuljettaa matkalaukkumme hotellista toiseen.
Hyvän ruokapaikan lisäksi Loferista jäi kyllä muitakin hyviä muistoja, sillä löysin urheiluliikkeen alennusmyynnistä edullisesti Scarpan kengät. Kauppa oli muutenkin hyvin varustettu, siellä oli mm. paljon Luhdan vaatteita ja myyjä oli aivan haltioissaan Luhdasta ja sanoi myyvänsä paljon, koska vaatteet istuvat hyvin ja kestävät myös.

Loferin jälkeen ajelimme taas Salzach-joen (se on yli 200km pitkä) rantaa kohti Salzburgia. Salzburgin alueelle päästessämme aloimme etsiä jotain maamerkkiä, jonka avulla voisimme suunnistaa hotellille ja vastaan tulikin Leopoldskronin linna ja kuvaan mahtui myös ylhäällä oleva linnoitus.

Hotellimme oli toispualjokkee, mutta kuitenkin niin lähellä keskustaa, että voimme kävellä kaikkialle ja se olikin koko matkan paras hotelli, hyvä palvelu ja loistava aamiainen. Nätti pihakin olisi ollut, mutta meille sattui koko matkan sateisin päivä Salzburgiin. Toisaalta olimme tyytyväisiä, että olimme sateella kaupungissa emmekä pyörän selässä.

Salzburg on kaunis kaupunki, mutta sää oli todella kamala. Kerran uskalsimme istahtaa ulkoilmakahvilaan, mutta sitten tuli taas sekunnissa kaatosade ja kaikki asiakkaat juoksivat sisään kahvilaan, vaikka ei sinne olisi mahtunutkaan ja tarjoilivat olivat stressaantuneita, kun eivät olleet ehtineet saada maksua ja pelkäsivät, että ihmiset eivät maksa, mutta kyllä siellä kaikki kiltisti maksoivat.

Pari kuvaa tuli otettua, kun sattui muutaman minuutin sadetauko.

Illalla oli onneksi sade lakannut ja pääsimme ilman sateensuojaa keskustan söpölle Getreidegasselle. Kävimme syömässä Salzburgin vanhimmassa Gasthausissa nimeltä Blaue Gans. Ruoka oli hyvää, mutta paikka ei ole kovin halpa. Baijerilaiset ystävämme olivat tulleet meitä moikkaamaan ja menimme siis kaikki viisi Siniseen Hanheen syömään, ehdotus tuli GM:ltä) ja hän halusi myös juoda jotain muuta viiniä kuin talon Grüner Veltliner hauskalta nimeltä Gänsehaut (hanhenliha eli suomeksi kananliha). Self-appointed viiniasiantuntija GM halusi siis jotain "kunnon" viiniä, mieluummin jotain oikein tanniinipitoista, jollaista minä ja ystäväni E eivät missään tapauksessa juo eli me naiset tilasimme Gänsehaut. Shit happens, GM:n valitsema viini oli huonoa ja pullo maksoi 70 euroa, kun taas me naiset nautimme hyvästä ja edullisesta Veltlineristä. Joskus kannattaa uskoa tarjoilijan suositukseen eikä uskoa ns. asiantuntijaa.
Toisena iltana me muut saimme sitten valita ruokapaikan ja sellainen löytyikin ihan läheltä hotellia,
kalaravintola nimeltä Pescheria Backi. Se on vähän kioskin näköinen rakennus ja siellä ei ole lainkaan ruokalistaa vaan tarjoilija ehdottaa mitä kaloja voisi syödä. Meille tuotiin iso hieno kalalautanen, jossa oli vaikka mitä herkkuja, harmittaa, etten huomannut ottaa kuvaa. Viiniäkään ei ollut montaa laatua ja talon viini oli hyvää ja edullista.

Salzburg oli meille ennestään tuttu monesta lyhyestä vierailusta, itse taisin käydä siellä eka kerran abivuonna eli siitä on jo muutama vuosi aikaa. :-) Kaupunki on aina yhtä ihana ja nyt tekisi mieli olla siellä joskus pitempäänkin, toivottavasti ilman sadetta.

Pyöräloma / Krimml -> Zell am See

350km pyörän satulan päällä on takanapäin ja kaikesta polkemisesta huolimatta vaaka näyttää yhtä lisäkiloa tai voisikohan se johtua lihaksista, jotka ovat läskiä painavampia.
Yövyimme matkalla Krimmliin Münchenin lähellä Schloss Hohenkammerin hotellissa, joka on ilmeisesti suosittu kongressihotelli, sillä sieltä on lyhyt matka Münchenin lentokentälle. Vähän epäröimme sen laatua, kun kahden hengen huone aamiaisen kanssa maksoi vain 54 euroa eli 27 euroa per nuppi. Monessa hotellissahan ottavat jo aamiaisesta 20 euroa.  Mutta yllätys yllätys, hotelli oli oikein kiva. Hinta oli HRS-deal ja sattumalta tarjolla juuri sillä hetkellä kun etsimme Münchenin läheltä huonetta.

Kuva on huoneemme ikkunasta, vastapäisessä rakennuksessa oli tähtiravintola ja siellä näkyi olevan hääseurueita.

Edellisen rakennuksen sisäpiha. Me olimme uudemmassa osassa hotellikompleksia.

Aamiashuoneessa oli mielestäni kivat kattolamput.

Seuraava hotelli olikin sitten Itävallan  Krimml'issä lähes 1100m korkeudessa. Siellä saimme pyörät ja ajo-ohjeet ja yövyimme yhden yön. Hotelli ei ollut mikään erikoinen ja ruokakin oli niin vaatimatonta, että oli pakko tilata jälkiruoaksi Kaiserschmarrn. Ylipäänsä totesimme, että Itävallan neljän tähden hotellit eivät ole yhtä hyviä kuin Saksan ja esim. yhdessä hotellissa vaativat aamiaisella lisämaksua cappuccinosta, uskomatonta.

Aamiaispöydässä oli hauska iso brezelleipä, joka oli täytetty kinkulla, juustolla, vihanneksilla, se oli ihan kiva idea, muuten paikka ei ole mainitsemisen arvoinen.

Ruokapöydässä illalla tutkimme säätiedotusta kännykästä ja sieltä tuli aika hurjia tietoja, lämpötila +1C ja ehkä lumisadetta. Vähän alkoi pelottaa, kun tiesin, että seuraavana päivänä pitää ajaa noin 70km, pääasiassa alamäkeä ja jos vaikka olisi liukasta, hui kamala. Onneksi aamulla oli sentään kuutisen astetta, mutta sadetta. Ei muuta kuin sadehousut pyöräilypöksyjen päälle, kenkien päälle sadesäärystimet suojaamaan kastumiselta ja kyllähän ne lämmittivätkin. Kypärän päälläkin pidin sadehuppua ja kyllähän siitä kaikesta selvittiin, vaikka sormet alussa palelivatkin.

Nämä oli maisemat startattaessamme.

Reitti oli helppo, paljon alamäkeä ja ajoimmekin sinä päivänä keskimäärin 20kmh:n vauhtia. Jossain alamäessä vauhti olisi lähennellyt 40kmh, jos en olisi jarruttanut.

Sää parani, kun lähestyimme Zell am See'tä.

Ja seuraavana aamuna meitä tervehti sininen taivas. Zell am See on kaunis paikka, mutta meille tuli kiire lähteä sieltä pois, sillä kaupunki oli aivan täynnä hunnutettuja naisia, ilmeisesti rikkaat saudit ovat vallanneet Grand Hotellin, jonka pihassa on Hundertwasser-Brunnen.

Tässä olisi ollut kiva istuskella, mutta olimme juuri lähteneet hotellimme aamiaispöydästä, joka oli sisätiloissa. Meidän hotellimme oli täynnä brittejä, ilmeisesti tulevat nopeasti ennen brexitiä mantereelle.

Tässä ollaankin sitten jo lähtemässä ajamaan eteenpäin.

Zell am Seen korkein vuori on Kitzsteinhorn, siellä oli satanut lunta.