Adventtikahvia ja yllätyspaketti

 Postipoika soitti ovikelloa ja kun menin avaamaan oven, hän oli jo häipynyt ja oven edessä oli paketti, yllätys meidän Baijerissa asuvilta iki-ihanilta kiinalaisilta ystäviltä, jotka ovat olleet meillä ainakin kaksi kertaa jouluaattonakin ja viime vuonna he joutuivat perumaan tulonsa koronarajoitusten takia ja nyt he muuttavat valitettavasti kahdeksi vuodeksi takaisin Kiinaan, nyyh. No, ehkä sitten uskallamme joskus taas lähteä käymään Shanghaissa, jos korona suo.

Paketissa oli kaksi punaista purkkia, mutta tekstitys on kiinaksi, eipä riitä meidän kielitaito, teetä siinä varmaan on. Paketissa oli myös pullo hienoa eteläafrikkalaista punaviiniä. ❤️

Serkku vaimoineen poikkesi eilen omenakakkukahville

Tuliaisiksi saimme hienon jouluisen kukkakimpun.

Allumiehen isoisä oli kondiittori ja meillä on pieni vihkonen, johon tämä on käsin kirjoittanut ja piirtänyt reseptejä, liikuttavaa. Omenakakku oli pojanpojan leipoma, taito on periytynyt.

Luin lehdestä, että Iittalan Ultima Thule on nyt taas muotia ja mikäs siinä, kellarista löytyy sitä. Olutlasi on saanut käyttöä hyasintin sipuleille.

Tuliskohan Ruska-astiastokin vielä joskus muotiin, sitäkin löytyisi kellarin kaapeista..

Viikonlopun arvoitus

Kuka arvaa kumpi näistä on minun esiäitini ja kumpi kummipojan

uıǝʞıo ʇısɐʌɹɐ

Isänpäivän ajatuksia

Kun edellinen postaus oli äitienpäivänä, niin tämä on Saksan isänpäivänä, sillä saksalaisten isän/miesten/herrojen päivä on aina helatorstaina. Suomalaiset viettävät isänpäivää (miksi isä on yksikössä?) ilmeisesti samaan tyyliin kuin äitienpäivää eli isälle ostetaan lahjoja, jopa aviovaimot lahjoittavat miehilleen jotain, mikä täältä katsoen hyvin erikoinen tapa. Suomalaisille on taas varmaan erikoinen (vaikka jos juomat otetaan huomioon ihan sopiva) tapa viettää tätä päivää, sillä isänpäivänä miesporukat tapaavat jossain ulkona, mukana on usein kärryt, joissa kuljetetaan ruokatavaraa ja ennen kaikkea alkoholijuomia. Tänä vuonna korona kuitenkin rajoittaa juhlimisia, sillä oikeastaan saa tavata vain yhden henkilön, joka ei asu samassa taloudessa ja alkoholikin on ainakin johonkin aikaan päivästä ulkosalla kielletty.

 Foto: Weser-Kurier

Päivän kunniaksi olen ajatellut omaa isääni, joka tulee jatkuvasti netissä vastaan, vaikka on jo kauan sitten kuollut ja Allumies jo ehdotti, että tekisin kirjan isästä. Isän ottamia valokuvia löytyy netistä ja museoista, hänet mainitaan esperanton harrastajana, hän on aikanaan laulanut Viipurin oopperan kuorossa ja hän on soittanut viulua (oli ollut jopa tunnetun Boris Sirpon oppilas) ja selloa. Harmittaa, että on jäänyt niin paljon kysymyksiä ilman vastausta, mutta oli itseäni lähes puoli vuosisataa vanhempi enkä lapsena tajunnut kaikkea kysyä, vaikka paljon kuulin kyllä tarinoita Viipurin kulttuurielämästä ja olen aivan varma, että Viipuri olisi ollut se kaupunki, jossa olisin halunnut elää. Kotipaikkakuntani FB-sivulla on usein maininta isästä valokuvaajana ja olen oikein ylpeä, kun luen sieltä kommentteja, joissa isää kehutaan maasta taivaaseen, ei vain valokuvaajana vaan myös ihmisenä.
Viimeksi isä tuli vastaan tällä viikolla, kun huomasin netistä, että viime vuonna on ilmestynyt tiedekirja Viipurin kulttuurista ja  siellä isä mainitaan isä muusikkona jazz-bändissä. Mietin tässä ostaisinko kirjan, vaikka se maksaakin 70 euroa, Viipurin kulttuuri kiinnostaisi kovasti, kun muistan isän kertomukset.

Tämänkin kuvan tarina on jäänyt kysymättä, siinä isä viulussa ja rummuissa on Masa Niemi eli Pätkä.
Tiesin, että Pätkä oli isän kaveri, mutta en tiennyt, että he soittivat jazzia, kun tunsin isän enemmänkin klassisen musiikin ystäväksi. Tuosta kirjasta sain tosin selväksi, että se, mitä siihen aikaan nimitettiin jazziksi tai jatsiksi, oli iskelmä- ja tanssimusiikkia eli kivaa tienestiä muiden töiden ohella.

Isältä olen perinyt kiinnostukseni matkailuun ja hän kävi ulkomailla jo aikaan, jolloin passin hankkiminen ei ollut niin iisiä kuin nykyään, vaan se piti anoa maaherralta. Isä kävi Kölnin valokuvausmessuilla jo vuonna 1954 ja samalla matkalla myös Pariisissa, josta hän toi äidille tuliaisina kuulakärkikynän, joita Suomessa ei kai silloin vielä ollut ja jossain postikortissa hän kertoo nähneensä siellä "näköradion", televisiota ei Suomessa kai vielä ollut. Patongin hän söi varmaan itse Pariisissa.

Terveisiä sinne pilven päälle isä, olet ollut maailman paras  ❤️

Kuolinsiivousta ja nostalgiaa

Tässä korona-aikana on tullut siivottua paljon. Monta säkillistä vaatteita olen vienyt keräykseen, uusiahan ei tällä hetkellä tarvitakaan, sitäpaitsi kaupat on kiinni, vain netin kautta voisi tilata.  Kellarin kaapeista on lähtenyt vanha stereolaite, isot rohmut kaiuttimet, ne tosin osti joku ja maksoi jopa 250 euroa. Monet laittaa täällä kadun varteen kirjoja tai kaikenlaisia esineitä mukaan otettavaksi ja aina joku sattuu olemaan kiinnostunut.
Mitähän se tarkoittaa, että Allumies alkoi tehdä listaa mitä kaikkea pitää tehdä, jos/kun minä kuolen? No joo, idean hän sai ystävältämme, jonka vaimo oli alkanut miettiä, miten avuton hän on siinä tapauksessa, että mies kuolee ennen häntä ja niinpä mies teki suuren työn ja kirjoitti talteen kaiken tärkeän ja vähemmänkin tärkeän asian. Nyt on sitten Allumies hommissa, ilmeisesti luulee, että minä kuolla kupsahdan ensimmäisenä ja tekee ensin listan minun jutuista ja listalta löytyykin vaikka mitä. Kännykkäsopimus on sanottava irti, Plan Internationalin kummius, sairasvakuutus, jäsenmaksuja, S-kortti, lehtitilaukset, kuntosali, auto ja sen vakuutus ja mm. vanhempieni ja isovanhempieni hautamaksut. Eihän tässä ole juuri parempaakaan tekemistä, kun ei saa tavata kavereita ja kaupassakin yritetään käydä niin harvoin kuin vain mahdollista.

Kun isäni kuoli, meille oli suurin ongelma hänen diakuvansa, joita oli vintti täynnä ja olen sen jälkeen usein ajatellut miten paljon helpompaa on digitaalisten kuvien kanssa. Itse rakastan sukututkimusta ja vanhoja valokuvia esi-isistä, mutta ne kaikki menevät sitten joskus roskikseen, koska meillä ei ole lapsia ja kaukaisemmat sukulaiset tuskin ovat kiinnostuneita. Itse olisin ollut hyvin halukas näkemään valokuvia edellisistä sukupolvista, mutta luulen, että sellainen on nykynuorten kesken varmaan turhaa.

Allumiehenkin suku kiinnostaa minua ja heistäkin on paljon valokuvia, joiden henkilöitä kukaan ei enää tunne. Olisi esim. niin kiva tietää ketä nämä kuvan ihmiset ovat. Kuva on lähetetty uudenvuodentervehdyksenä 1913/1914 ja käsiala on sen aikaista ja vaikea lukea.

 

Vanhoja kuvia selaillessa tuli käsiin mm. tämä. 

 

Siinä on kotoani hopeiset kynttilänjalat vuodelta 1950 ja posliininen bambi, jonka sarvet on menneet evakkomatkalla rikki, bambi on nimittäin kulkenut muiden kamojen kanssa sodan aikaan Viipurista Pirkanmaalle ja muistan äidin kertoneen, että se oli piilossa jossain arkussa maahan haudattuna enkä ole koskaan raaskinut heittää sitä pois. Pohjassa olevan logon mukaan bambin on valmistanut Metzler & Ortloff-niminen posliinitehdas ja sen tuotteet ovat Wikipedian mukaan edelleenkin keräilytavaraa. Tehdas oli aikanaan Ilmenaussa Thüringenissä, siellä missä Goethe kirjoitti runonsa 

Vuorten yllä rauha
on sees;
ei liiku lauha
henkäys ees,
ei riemukkaat
soi laulelot latvojen alta.
Kohta jo, malta,
myös levon saat.

Kuvan taulussa, joka on nyt veljen tyttärellä perintönä, on signeeraus Oso Ensio. Sen on maalannut taidemaalari Oso Ensio Heickell, jonka nimi löytyy Suomen Taitelijamatrikkelista. Äiti on taulun aikanaan ostanut ilmeisesti rahapulassa olevalta taitelijalta.

Tässä ovat nyt bambi ja kynttilänjalat meidän olohuoneessa.

Jos kaikki muu joskus häviää, niin ainakin äiti ja isä jäävät muistoksi Ylen Äkkilähtöjä menneisyyteen sivulle. Äiti on siellä ollut jo jonkin aikaa sukkia pesemässä ja isänkin pitäisi ilmestyä sinne lähiaikoina.

Mikään ei ole normaalia

Kun tänään kuljin saksanpähkinäpuiden reunustamaa tietä, oli Suomessa samaan aikaan veljeni siunaustilaisuus. Koronamääräykset kielsivät matkan Suomeen.

Kun kaikki on ohi
Ei kuulu mitään
Ei mitään
Ja se kuuluu  

 - Nils Aslak Valkeapää

Kun esi-isä kuoli pandemiaan

Joku aika sitten minuun otti yhteyttä pikkuserkkuni Pirkko, jonka olin joskus lapsuudessa ehkä kerran nähnyt. Hän oli etsinyt netistä sukulaisia ja joutunut blogiini, josta löytyi hänelle tuttuja nimiä, mm. Amerikan täti Rosa, joka sattuu jopa olemaan hänen kummitätinsä. Jonkun verran meni aikaa tajuta kenestä on kysymys, koska olemme asuneet sen verran kaukana toisistamme, että yhteyttä ei ole pidetty. Löysin vanhojen valokuvien joukosta valokuvan viime vuosituhannelta, siinä Pirkko on ollut Aili-tätini kanssa käymässä meillä. Hän on kuvassa oikealla ylhäällä, minä alhaalla oikealla leikkikaverieni Eevan ja Markun kanssa. 

 Pirkolta löytyi vanha valokuva viipurilaisista hopeahäistä juhannuksena 1924. Kun oikein tarkkaan tutkin ja vertailen, luulen tunnistavan sieltä muutaman henkilön.  Voi mikä aarre tämä kuva minulle onkaan vaikka onkin vähän huonolaatuinen kuvasta kuvattuna.

Pirkolla oli äitinsä perintönä tallella kirje, jonka Rosa-täti on vuonna 1920 lähettänyt sisarelleen. Siitä käy ilmi, että Rosan isä on kuollut vuonna 1920 eli tasan sata vuotta sitten Espanjan tautiin. 

Aika sattuma, että nyt sata vuotta myöhemmin täällä jyllää taas pandemia, jota ei meinata saada kuriin. Meillä on Saksassa tartuntaluvut nousseet niin hurjiin lukemiin, että tilanne on dramaattinen ja maanantaina alkaa "lockdown light", jolloin baarit, ravintolat, teatterit, elokuvat jne sulkevat kokonaan. Vain 10 henkeä ja hekin vain kahdesta huushollista saa liikkua yhdessä ulkona. Myös kotona suositellaan jättämään isompien porukoiden tapaamiset, matkustelua pyydetään välttämään ja hotellit saavat majoittaa ihmisiä vain erikoissyyn takia. Olipa onni, että ehdimme viime viikolla tekemään kolmen päivän keikan.

#stayathome
#stayhealthy

Herkuttelua ja taulun tarina

Patikkaporukkamme Parkinsonia sairastava nainen kuoli puolisen vuotta sitten ja nyt hänen miehensä kutsui koko 14 hengen porukan syömään vaimonsa lempiravintolaan Bonniin. Päivämäärä oli vaimon syntymäpäivä ja meny koostui hänen lempiruoistaan, jotenkin liikuttavaa. Eipä ollut valittamista, kaikki kelpasi ainakin minulle hyvin.

Eilen vein Allumiehen serkun täkäläiseen hotelliin viettämään teatime eikä siinäkään ollut valittamista. Istuimme lähes kolme tuntia juttelemassa ja nauttimassa hyvää teetä ja herkkuja. High tea tai teatime olen saanut ensimmäisen kerran Shanghaissa vuonna 2001, vuoden muistan sen takia niin hyvin, että olimme siellä viikkoa World Trade Centerin katastrofin jälkeen ja minulta otettiin kynsiviila lentokentän tarkastuksessa pois käsimatkatavaroista. Toisen kerran nautimme teehetkestä Singaporessa. Ja nyt sitten ensimmäistä kertaa täällä kotona eikä sekään huono ollut.

Oli jopa clotted cream tarjolla.

Skannasin taas yhden vanhan valokuvan Viipurista ja lähetin sen mm. lapsuuden ystävälleni, joka heti kysyi, että onko oikealla oleva taulu ollut kotonani ja onhan se ollut lapsuuden kodissani. Aika jännä, että kaverini voi muistaa tuollaista, miksikähän se on jäänyt hänen mieleensä?

Ja tuossahan se on nyt restauroituna meidän olohuoneemme seinällä.

Olispa muuten kiva tietää kuka tuota pianoa nykyään siellä Venäjällä pimputtaa.

Pikavisiitti Suomeen

Kaikkea sitä saakin mahtumaan yhteen viikonloppuun, laskin tässä, että tapasimme yhteensä 11 henkeä. Monia muitakin olisi ollut kiva nähdä, mutta ei ehditty.
Lucia jäi näkemättä, mutta tuomiokirkon sentään näimme.

Kävimme mm. YL:n joulukonsertissa Mikael Agricolan kirkossa, aivan ihana ja Allumies nautti, kun hän sai laulaa kaksi laulua yleisön mukana.

Maalaustaidetta näimme Amos Rexissä, jossa tapasimme kaksi ystävää ja ihailimme yhdessä Birger Carlstedtin tuotantoa. Kannattaa ehdottomasti käydä, sinne on rakennettu mm. Carlstedtin 1920-luvulla suunnittelema legendaarinen kahvila Le Chat Doré.
Sain lahjaksi ystäväni Annan uuden kirjan ja sain kuulla, että se oli päässyt edellisenä päivänä vuoden historiateos-ehdokkaaksi, hyvä Anna!

Yövyimme Kalastajatorpalla ja pitää kehua ystävällistä henkilökuntaa. Sukulaisperhe tuli aamiaiselle kanssamme ja kun mukana ollut 6v pudotti matkalla pufetista pöytään prinssimakkaransa lautaselta lattialle, ystävällinen tarjoilija alkoi heti rauhoittamaan pientä draamakuningasta ja toi hänelle uudet makkarat. Ja respan setä auttoi nätisti pikkupoikia pukemaan anorakit ja pipot päälle.
Iltapäivällä oli sitten seuraava porukka vuorossa, menimme yhdessä glögille ja joulutortulle Lasipalatsiin. Kolmikielinen 4v sekoitteli välillä vähän kieliä ja puhui hauskoja tekstejä: "joku sanoi jokulle ja toinen sanoi teacherille", tosi lystiä.

Helsingissä oli sunnuntaina aivan karmea ilma, vettä tuli kuin aisaa eikä juuri ollut haluja olla ulkona ja niinpä istuimmekin tuntikausia sisällä juttelemassa.
Ilmoista puheen ollen, kyllä täällä tänään kelpasi.

Pyhäinpäivä

YL ja esiäiti Walborg

Tiistaina YL:n kuoro konsertoi yliopiston salissa, tarjolla oli Sibeliusta ja yliopiston musiikkitirehtöörin, säveltäjä Michael Ostrzygan hieno sävellyssarja ECHOES. Sinä iltana oli ihme ja kumma niin kiva ilma, että ajelin pyörällä sen 8 km yliopistolle ja takaisin.

Lisänumerona kuulimme Finlandian ja tulihan siinä taas tippa silmään.

Olen DNA-tietoni saamisen jälkeen innostunut etsimään esi-isiäni. Yksi Walborg meinaa viedä hermot, kun en oikein tiedä kuka noista Walborgeista on se oikea.

Tänään lähdimme sateesta huolimatta patikkaporukkamme kanssa ulos. Kunnon vaelluskengät vaan jalkaan ja sateenvarjo auki ja matkaan.

Walborg vainosi patikkareissullakin, sillä poikkesimme Pyhän Walburgin kirkkoon, joka on ikivanha pyhiinvaelluskirkko ja sieltä on tehty jo 250 vuotta jalkaisin pitkiä pyhiinvaellusmatkoja Reinin alajuoksulle. Tälläkin kertaa taitaa olla yksi ryhmä viikon vaelluksella.
Katosta roikkui pyhiinvaeltajien käyttämiä kenkiä.

Lapuissa luki kenen kengistä on kysymys, siellä oli kaksikin pariskuntaa, jotka oli pyhiinvaelluksella tutustuneet toisiinsa tai Elisabethin kengät, jotka ovat käyneet sitä ennen Santiago di Compostellassa tai uusi paria kenkiä, joissa lukee: eivät kuulu kenellekään, pane ne jalkaasi ja lähde mukaan.

Pari tuntia patikoituamme sade lakkasi ja kun pääsimme Augustusburgin linnan luokse, aurinkokin alkoi näyttäytyä.

Nyt alan pakkaamaan matkalaukkua, huomenna lennetään sinisillä siivillä Suomeen ja toivomme, että siellä olisi vähän parempi sää kuin meillä on ollut.

Villasukkia, sukulaisia ja synttärilahjoja

Kylmää pukkaa ja villasukat eivät ole lainkaan liikaa. Kun ei ole tullut pyöräiltyä ja muutenkin oltu aika vähän ulkona, on ollut aikaa puuhailla sisällä kaikenlaista. Saatuani tietää etnisen taustani, aloin etsiä sukulaisia ja kuinka ollakaan, sieltähän löytyi joidenkin tuntemattomien sukupuusta muutama esi-isä ja esiäiti. Veljelläni ja minulla ei ole ollut harmaata aavistusta äidin isovanhemmista ja nyt alkoi löytyä, siellä on Eva Kirppu ja isänsä Emanuel, on Walborga Pyy ja Maria Pira. Yhtään aatelista ei etsimälläkään löydy, joten perintöjä ei ole odotettavissa. Mutta yksi lottovoitto saatiin, kun blogiystävä ja salapoliisi Clarissa löysi minut sukuloisista, se on maailman kahdeksas ihme♥, mutta Clarissa onkin aika ammattilainen sukututkija.

Aloin etsiä sukupuuhuni valokuvia, villasukat jalassa. Ei tarvinnut ottaa tilanteesta selfiä, kun oli kuva jo valmiina.

Konmarinointiakin on tullut harjoitettua ja olen vienyt säkkikaupalla vaatteita keräykseen ja tyhjentänyt laatikoita ja kaappeja. Miksi ihmisellä täytyy olla esim. yhdeksän pullonavaajaa? Tai tuhkakuppeja, kun kukaan ei enää Luojan kiitos polta. Tai kenkiä, joita ei ole pitänyt kymmeneen vuoteen.

Lauantaina olimme ystävämme synttäreillä ja kauhistuin, kun näin istumajärjestyksen, kun minulta puuttuu nimittäin täysin small talk-taidot ja jouduin kahden tuntemattoman miehen väliin ja mietin, mitähän siitäkin illasta tulee, mutta mutta, on kyllä hienoa olla suomalainen, kun sen vaan mainitsee, niin siitä syntyy heti keskustelu ja olikin todella kiva ilta. Siinä juteltiin Laatokat ja Viipurit ja vaikka mitä.
Mitä ostetaan synttärilahjaksi ihmiselle, jolla on 2x kaikki mitä voi ja miljoonia euroja pankkitilillä ostaa kolmaskin satsi kaikkea? Kun olen vuosien mittaan lahjoittanut varmaan kaikille tutuille Alvar Aallon maljakon, siirryin nyt Tanskaan ja ostin ihanan Lyngbyn maljakon, sehän on samaa ikäluokkaa kuin Aallon Savoy.

kuva: ProIdee

Sain seuraavan aamuna sähköpostissa tämän kuvan. Kysyin oliko hänet kutsuttu Thaimaan kruunajaisiin, mutta en ole vielä saanut vastausta.

Tippa silmässä

Tippa on nyt evakkojen tyttärellä silmässä, kun katsoo tätä

Viikonlopun ohjelmaa

Tänä viikonloppuna ei ole ollut ohjelmasta puutetta. Perjantaina kokkailin chorizopiirakkaa ja chili con carnea Allumiehen kuoron konsertin jatkobileisiin.

Chorizopiirakan tarjoilin taas suodatinpusseissa.

Konsertti oli suuri menestys, todella monipuolista musiikka, mm. Gabriellas sång, jopa ruotsiksi, vaikka kukaan laulajista ei osaa ruotsia. Tässä pieni näytepala:



Lauantaina oli vuorossa jokavuotinen sukutapaaminen kauniissa puitteissa Kölnin ulkopuolella Altenbergissä. Sukua oli tullut monesta suunnasta, mm. Berliinistä ja yksi serkku jopa Keniasta.  Vähän nauroimme Berliinin lankoa, joka tuli aamulla Siperiasta Berliinistä toppatakki päällään, kun ei tajunnut, että meillä oli täällä lännessä kesäinen ilma.

Ruokapöytä oli katettu sisälle, mutta kahville pääsimme ulos. Yksi paikan perinneruokia on kirsikoiden kanssa tarjottu vohveli, sitä piti tietenkin tilata jälkiruoaksi jäätelöpallon kanssa.

Oli kiva tavata mukavia sukulaisia, mutta harmi harmi harmi, sukutreffien takia en ehtinyt iltapäivällä Kölnin ja Frankfurtin suomalaisten seurakuntien yhteisesitykseen katsomaan Liekit-musikaalia, joiden harjoituksista löytyy youtubesta tämä näyte:



Tänäänkin on ohjelmassa musiikkia, kun kummipojan vaimo soittaa selloa yhdessä pienessä kirkossa.
Kirkosta puheen ollen meillä on tänä syksynä kiitos Martti Lutherin yksi ylimääräinen pyhäpäivä eli 31.10.17 on Reformationstag. Heti seuraavana päivänä on sitten katolinen Allerheiligen eli nyt kaksi pyhää peräkkäin.

Täydellinen päivä

Me lähdemme jouluksi Suomeen ja oli pakko ostaa kunnon talvikengät ja olin niin onnellinen kun heti ensimmäisestä kaupasta löytyi Panama Jackin saappaat, nyt ei tassut palele pohjoisessakaan.

Onnellisena kävelin joulutorin ohi, joka on pimeällä paljon kauniimpi kuin valoisalla, mutta eipä tuo aurinko, sininen taivas ja tuomiokirkko rumia olleet nekään. Marraskuu osaa joskus olla kauniskin.

Puoli yhdeltä oli treffit kahden serkkutytön kanssa Philharmoniassa, jossa kuuntelimme, miten orkesteri harjoitteli Ravelin Boleroa.

Musiikin jälkeen menimme Philharmonian viereiseen bistroon syömään lounasta

ja sitten tulimme meille kotiin juomaan kahvia ja syömään paistamaani pekaanipiirakkaa, joka oli niin hyvää, että laitan tänne linkin. Se on mausteiltaan niin sopiva tähän vuodenaikaan. Ei ollut viimeinen kerta kun sitä paistoin.

Tänään ei sitten olekaan niin täydellinen päivä, sillä mulla on TAAS aivan kamala nuha. Miten ihminen voi sairastaa yhden kuukauden aikana kaksi kertaa???? Onko tämä seurausta flunssarokoituksesta, jonka otin tänä syksynä ensimmäistä kertaa elämässäni?